Monella on nykyään internetissä yksi tai useampi nimimerkki, nimi ja henkilöllisyys, joka edustaa sitä, mitä olemme tai mitä haluaisimme olla. Irc-galleriassa ja facebookissa liitymme yhteisöihin ja ryhmiin niiden kautta kerromme jotain itsestämme ja siitä, mikä meille on tärkeää. Keskustelupalstoilla valitsemme itsellemme nimimerkin, joka kertoo jotain meistä.

Nimimerkin yhteyteen voimme liittää myös avatarin, hahmon tai kuvan, joka edustaa meitä itseämme ulkomaailmaan päin. Toisella nimellä ja henkilöllisyydellä uskallamme tuoda esille itseämme eri tavalla kuin irl, in real life.

Netissä meillä on mahdollisuus tehdä itsestämme ja avataristamme juuri sen näköinen kuin haluamme. Voimme muokata itsestämme kauniimman, coolimman ja rohkeamman. Tuo sama muokkaus voi olla käynnissä myös oikeassa elämässä. Muokkaamme itsestämme sellaisen, joka on muiden silmissä jotenkin hyväksyttävämpää ja siirrämme syrjään sen ihmisen, joka oikeasti olemme. Siirrämme syrjään heikkoutemme, pelkomme, epävarmuutemme ja sen myötä myös aitoutemme. Ja otamme aina sen roolin mitä luulemme muiden haluavan meistä nähdä. Teemme itsellemme avatarin myös oikeassa elämässä.

Sana avatar on osa hindulaista filosofiaa, jossa se tarkoittaa olentoa, joka on jumalan ruumiillistuma maan päällä, jumalan edustaja maan päällä. Samalla lailla kuin internetin avatar edustaa minun persoonaani internetissä, hindulaisuuden avatar on Jumalan edustaja maan päällä.

Itse asiassa avatar-nimitystä voidaan käyttää myös Jeesuksesta. Hänhän on Jumalan edustaja, joka tuli maan päälle, ihmiseksi tullut Jumala. Jeesus on avatar, jonka kautta Jumala haluaa kertoa jotain olennaista itsestään. Raamatussa Jeesus sanoo: ”Jos te tunnette minut, te tunnette myös minun Isäni.” (Joh 14:7). Jos Jumala päättäisi liittyä irc-galleriaan, hänen niccinä olisi Jeesus ja kuva olisi Jeesuksen kuva. Jumala ehkä liittyisi ristinmerkki-yhteisöön ja perustaisi kirkko-nimisen yhteisön, johon jokainen saisi liittyä.

Jeesus-avatarin kautta Jumala tuli tänne maan päälle kertomaan, että jokaisella on oikeus saada rakkautta ilman ehtoja. Jumala lähetti Jeesus-avatarin kertomaan, että meidän ei tarvitse hänen edessään tehdä itsestämme hienoa avataria, vaan saamme tulla hänen luokseen muokkaamattomana, juuri sellaisena kuin olemme. Jeesus sanoo: “Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni. Ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.” (Joh 6:37)

Tuskan ja voimattomuuden kokeminen saa välillä aikaan olon, että tekisi mieli vain mennä peiton alle ja sulkea korvat ja silmät kaikelta pahalta. Jos sitä vaikka eroaisi kirkosta ja menisi huvipuistoon kassatädiksi. Ehkä siinä ammatissa ei tarvitse nähdä niin paljon kyyneleitä. Moni varmaan pystyykin elämään sillä tavalla. Hullun huoletonta elämää, väistellen sopivasti epämukavia tilanteita, silloin kun ne vain on väisteltävissä.

Itse tulin lopulta siihen päätökseen, etten ala huvipuiston kassatädiksi. Ehkä tässä onkin ihan hyvä olla kaikkien kipujen keskellä. Eihän se ihmisten tuska mihinkään katoa, vaikka minä lähtisin lätkimään. Muistaisin sen olemassaolon kuitenkin, ja olisi vielä huonompi omatunto siitä, etten edes yritä tehdä asialle mitään.

Pappina saan olla hetken aikaa vierellä kulkijana ajassa ja paikassa, jossa mitkään tunteet eivät ole vieraita. Papin seurassa saa itkeä, nauraa, huutaa tuskaansa ja olla hiljaa, ihan mitä tahansa.

Joku erosi kirkosta, kun tuska kasvoi liian suureksi, eikä Jumala antanut sille selitystä. Joku liittyi kirkkoon, kun tuska kasvoi liian suureksi, eikä terapeutti tai TV antanut sille selitystä.

Vaikka kenelläkään ei ole tuskaan ja epäoikeudenmukaisuuteen vastausta, kristittynä ja kirkon työntekijänä saatan antaa sanoja sellaisille asioille, joille ei muualta sanoja löydy. Mikä merkitys on sellaisilla sanoilla kuin risti, pimeä laakso, iankaikkisen elämän toivo, taivas, rauha ja lepo, kuoleman ja kaiken pahan voittaja. Sellaisia sanoja ei ole terapeutilla tai lääkärillä. Kirkko on ainoa paikka, jossa omaa tuskaansa voi pohtia sellaisten sanojen kautta.

Yhdessä kristittyinä ja kirkon jäseninä meillä on ainutlaatuinen paikka, jossa saamme yhdessä tuskailla epäoikeudenmukaisuutta. Sanoilla tai ilman. Tuska ei ole sen suurempi tai pienempi, mutta sille on tilaa. Sitä ei suljeta pois.

Mutta kyllähän niitä majanrakennus-toiveita aikuisilla miehilläkin löytyy. Kaipa monen suomalaismiehen haaveena olisi, kun joskus voisi rakentaa oman talon. Tai edes mökin. Tai jos ei mökkiä, niin vaikka leikkimökin.

Välillä sitä saa saarnatekstien äärellä naureskella melkein ääneen. Tänään olen naureskellut Pietarille, joka halusi myös rakentaa majan. Tai oikeastaan jopa kolme majaa. Tilanne on tämä: Tyypit on vuorella Jeesuksen kanssa. Yhtäkkiä Jeesus loistaa kuin saunalyhty ja paikalle ilmaantyy satoja vuosia sitten kuolleita tyyppejä: Mooses ja Elia.

Mitä tekee Pietari? Hän sanoo: “Onpa hyvä, että olemme täällä. Jos tahdotte, rakennan teille kolme majaa:”

Jumalalla taitaa olla huumorintajua. Tilanne on vähän niin kuin joku sun edesmennyt idoli ilmestyisi paikalle. Morjens vaan! Ja sä ehdottaisit sille, että rakennettaisiinko maja. Ei puhettakaan siitä, että kyselisit kiperiä kysymyksiä kaikesta, mikä on aina askarruttanut. Ei, sen sijaan alat keräilemään risuja ja oksia ja etsimään vasaraa kaapin perältä.

Taisi Pietari-poloinen mennä totaalisen sekaisin siellä kirkastusvuorella. Meni vähän konseptit uusiksi eikä tiennyt, mitä tässä pitäisi tehdä.

Kun Suomalainen Mies avioituu ja saa lapsia, hän tilastojen mukaan alkaa viettää enemmän aikaa työpaikalla. Ehkä siellä kotona on sen verran hämmennystä ja epävarmuutta, että työpaikalla on sitäkin mukavampaa tehdä jotain konkreettista ja järkeenkäypää. Töissä asiat alkavat jostain ja päättyvät johonkin, mutta kotona vaippavuori on päättymätön. Sama ilmiö näkyy Pietarilla: kirkastusvuoren hämmentävät kokemukset ajavat hänet rakennustyömaalle. Siellä ei tarvitse miettiä elämän tarkoitusta tai yliluonnollisten ilmiöiden mahdollisuutta.

Siellä sitä näkee kätensä jäljet! Rakennetaan siis maja, se helpottaa!

Hemming Mankell: Askeleen jäljessä ***
Ruotsalainen poliisi Wallander seikkailee jälleen murhamiesten perässä. Oivallista seikkailua sille, joka haluaa nollata aivot työpäivän jälkeen. =)

Arvosteluasteikko:
*= tylsä,
*** = ihan ok
**** = suosittelen
***** = mahtava!

Peter Mayle: Mainio Vuosi ***
Leppoisa hyvän tuulen kirja, helppo ja kepeä lukea. Max saa Lontoon bisnesmaailmassa törkeät potkut. Samanaikaisesti hän perii setänsä viinitilan Ranskassa. Max tutustuu maailmaan ja elämän rytmiin, josta ei tiedä mitään..

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran ****
Juuri tällaista ”historiankirjaa” olen kaivannut. Koulussa historiantunnilla eivät vuosiluvut kiinnostaneet. Halusin tietää, millaista oli tavallisen ihmisen elämä. Sopivan mukaansatempaava, paljon ihmisiä. Helsinkiläistä historiaa vuodesta 1905-1938. Köyhiä punaisia työläisiä, rikkaita seurapiiritähtiä, mustia jazz-muusikkoja, kauniita naisia ja yksi ahdistunut valokuvaaja. Kaikkiin päähenkilöihin ei saa syvyyttä, esim. Allun tarina jää rikkaiden varjoon.

Mankell: Tanssinopettajan paluu ****
Eläkkeellä oleva poliisi Herbert Molin löydetään lokakuussa 1999 kuoliaaksi kidutettuna. Murhapaikan verijäljet muodostavat lattiaan oudon kuvion, joka näyttää tangon askeljäljiltä. 37-vuotias rikospoliisi Stefan Lindman lähtee selvittämään arvostamansa ex-kollegan murhaa ja saa pian huomata, ettei natsien ideologia ole suinkaan hautautunut historian hämäriin. Erinomainen dekkari: henkilöissä on syvyyttä, kaikki tarinat liittyvät toisiinsa.

Nina Honkanen: Gladiaattori **
Orvokki keskeyttää oikeustieteen opintonsa, tulee raskaaksi, parisuhde on alusta asti jatkuvassa kriisissä, heroiinikierre alkaa. Vieroitushoidon jälkeen Orvokki joutuu maksamaan menneisyydestään kovan hinnan: valittavana on joko oma tai 5-vuotiaan Liisa-tyttären henki. Äiti lähtee Ruotsiin pelastaakseen tyttärensä. Tytär jatkaa elämäänsä ensin isänsä kanssa, sitten perhekodissa. Orvokin päiväkirjassa äidin tuska elää tyttären rinnalla myös sen jälkeen, kun äiti on joutunut hylkäämään tyttärensä. Liisan stadin slangi-monologit ”kuulostavat” epäaidolta ja ärsyttäviltä.

Ilkka Remes: Hiroshiman portti **
Sabotaasi Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla. Murha keskellä Pariisin iltapäiväruuhkaa. Levyke, jonka paljastuminen johtaisi Suomen presidentin eroon. Antti Korpi tutkii asiaa, vaikka saa potkut firmastaan. Ihan ok kirja. Ydinvoimala-sivujuoni tuntuu päälleliimatulta ja jää irralliseksi muusta systeemistä. Päähenkilön parisuhdeongelmat ja sitoutumiskammo ovat vähän kliseisiä. Juonen vieminen evoluution ja muinaisten kulttuurien tutkimukseen mielenkiintoista. Juonikuvioita verrattu Dan Browniin – näen yhtäläisyydet.

Henning Mankell: Viides nainen ***
Muukalaisvastaiset fundamentalistit tappavat Algeriassa neljä nunnaa sekä viidennen naisen, nunnien luona sattumalta yöpyneen ruotsalaisen. Skånesta löydetään mies seivästettynä. Seuraavaksi metsästä löytyy kuristettu mies puuhun sidottuna, sitten säkissä hukutettu mies. Kurt Wallender ja muut Ystadin poliisit ovat ihmeissään. Mitä kertovat kummalliset murhatavat? Miten murhaaja saadaan pysäytettyä? Jännitys säilyy tässä dekkarissa loppuun asti.

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla ***
Koti maailman laidalla kertoo 70 –lukulaisista, jotka olivat liian nuoria joutuakseen Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja ihastuakseen hippiaatteeseen ja –musiikkiin. Heidän nuoruutensa meni pilvessä. Heidän unelmansa oli olla erilainen. Jonathan on hyvän perheen poika, pohdiskeleva ja epävarma. Äitinsä menettänyt Bobby on vähäpuheinen mykkyyteen asti. He kasvavat yhdessä, kuuntelevat samoja levyjä, rakastavat toisiaan. Hyvä, erilainen tarina itsensä etsimisestä ja seksuaalisesta identiteetistä. Persoonat tulevat hyvin esiin, helppo samaistua, Bobbyn kautta oppii jotain myös nykyajan nuorista. Hyvä!

Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin **
Kirjan päähenkilö Richard Papen aloittaa opiskelun Hampdenin syrjäcollegessa Vermontissa. Onni potkii Richardia: hän pääsee mukaan pieneen muinaiskreikkaa opiskelevien sisäpiiriin. Ystävystyttyään viiden omalaatuisen opiskelijatoverinsa kanssa hän saa kuulla heidän oudoista puuhistaan ja veriteosta, johon he eräänä yönä syyllistyivät. Toinenkin on vaarassa tapahtua: yksi ystävyksistä uhkaa paljastaa muut. Sanomattakin lienee selvää, että Richard joutuu vedetyksi mukaan soppaan, joka kiehuu yli. Oma: En kamalasti innostunut, vastenmieliset kuvaukset huumehöyryisistä sekoamisista. Toisaalta mielenkiintoista psykologista kuvausta, kun ihmismieli hajoaa.

John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla *
Kirjaa on sanottu juoneltaan Steinbeckin yksinkertaisimmaksi kirjaksi. Pääjuoni kertoo todella vain Cannery Rowin laitapuolen eläjien järjestämästä juhlasta paikalliselle meribiologille. Pääjuoni jakaantuu kahtia. Ensimmäinen pieleen mennyt juhla ja toinen onnistunut juhla. Monissa sivujuonissa ja kerronnan katkaisevissa episodeissa on mukana niin paljon henkilöitä, ettei niiden osuutta pääjuonen rakenteluun ensi lukemalla oikein havaitse. Näihin mielestäni kirjan anti juuri perustuukin. Oma: En päässyt oikein kuvioon mukaan ja lopetin lukemisen kesken (pilalle menneisiin juhliin). Ehkä keskittymiskyky ei vain riittänyt

Ilkka Remes: Ruttokellot **
Brysseliin matkalla oleva Finnairin reittikone kaapataan. Matkustajien joukossa on Suomen pääministeri. Siitä alkaa tapahtumasarja, joka saa Suomen polvilleen. Venäjän mafian johtohahmo tekee huomaamattoman vallankaappauksen: hän nostaa pääministerin marionetti-presidentiksi eliminoimalla muut presidenttiehdokkaat ja aiheuttamalla väestökatastrofin bioaseiden avulla. Päähenkilönä on poliisipsykologi, joka ärsyttävän huonolla itsetunnolla varustettuna ajattelee vain itseään ison kriisin keskellä – hän ei saa kerta kaikkiaan mitään aikaan. Psykologin läsnäolo ja ärsyttävyys saa koko kirjankin tuntumaan huonommalta kuin se onkaan. Vasta parilla viimeisellä sivulla jännitys tihenee oikeisiin mittakaavoihin.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla trilogia *****
Trilogia yhdistää yhden suvun elämän 1880-luvulta 1950-luvulle suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin (kieliriidat, nationalismi, sosialismi, ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäisyys, Suomen sisällissota, Lapuan liike, Toinen maailmansota) tavallisen ihmisen kannalta. Trilogian erityisenä ansiona voidaan pitää sitä, että se toi yleiseen keskusteluun vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat “toisten” eli sodan hävinneiden punaisten näkökulmasta. Historiallisten tosiseikkojen lomassa kirjan pääteemoja ovat pappilan torpparin, Jussin ja hänen perheensä raskas maalaiselämä sekä Koskelan Akselin ja Kivivuoren Elinan rakkaustarina. Pääteemojen lisäksi kirjasarjassa seurataan hyvin tiiviisti räätäli Aadolf Halmeen taistelua työläisten oikeuksien puolesta sekä Töyryn rusthollarisuvun ja Laurilan työläisperheen välistä riitaa. Paras lukemani kirja!

Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto **
Ari on onnettomuudessa kaulastaan alaspäin halvautunut nelikymppinen, menestynyt mies. Hänen huoneensa ikkunat kalliissa hoitokodissa avautuvat Kuninkaanpuistoon, joka yhdistää romaanin henkilöt ja tapahtumat. Siitä tulee näyttämö Arin kustannettua valvontakameran kohti puistoa. Hänellä on rahaa – ja sen tuomaa valtaa – sekä kaunis nuori vaimo. Raha, erotiikka, rakkaus, seksuaalisuus ovat romaanin väkevästi kuvattuja voimia. Arin tarinan vierellä kulkee toinen tarina: Verna, nuori naisopettaja kerää Kuninkaanpuiston historiaa. Oma arvio: Arin tarina jo itsessään hyvä. Se jo itsessään riittäisi tarinaksi: millainen elämä on miehellä, jolla on kaikki ja samalla ei mitään. Välillä kerrotut Vernan kuvitelmat kuninkaanpuiston menneisyydestä tuntuvat turhalta täytteeltä.

Peter Hoeg: Nainen ja Apina ***
Lontoolaisen eläintieteilijät saavat käsiinsä tuntematonta lajia edustavan apinayksilön. Kesken tutkimusten eläintarhan johtajan yksinäinen, alkoholisoitunut vaimo ja vangittu apina tutustuvat ja karkaavat yhdessä. Apinan kanssa nainen solmii elämänsä ensimmäisen rehellisen suhteen. Fantasiakirja, jonka teemoja ovat mm. eläinaktivismi, ihmisen eläimellisyys, ihmisen julmuus tieteen nimissä. Ihan ok.

Mark Spragg: Kesken jäänyt elämä ***
Nainen jättää jälleen kerran väkivaltaisen poikaystävän ja lähtee 10-vuotiaan tyttären kanssa pakomatkalle. He päätyvät edesmenneen miehen isän maatilalle. Griff-tyttö tapaa ensimmäistä kertaa isoisänsä, jonka sydän lämpiää, vaikka välit äitiin ovat kylmäkiskoiset. Lämminhenkinen tarina.

Koko syksy on mennyt jotenkin sumussa. Olen ollut entistäkin hajamielisempi (sitä olen tosin muutenkin) ja keskittymiskyky on nollassa. Eilen luin kolumnin, jossa kolumnisti kuvaili kaamosmasennustaan. Löysin samoja piirteitä itsestäni. Vaikuttaako lumettoman kaamoksen pimeys minuunkin?

Sytytän kynttilän tuomaan hieman lämmintä valoa. Valot, värit, luonto, ympäristö, jonka keskellä elämme - ne kaikki vaikuttavat siihen, mitä sisältä olemme. Siihen vaikuttaa myös oma fyysinen tilamme. Sairaus ja kipu saavat aikaan väsymystä ja ärtymystä. Mitä vähemmän liikun, sitä väsyneempi olen.

Viime syksynä kaamos ei saanut minua valtaansa. Uskon että syynä oli se, että treenasin silloin maratonille. Monena iltana, pitkän ja uuvuttavankin työpäivän jälkeen lenkkipolku kutsui. Sekä kaupungin valot tihkusateisena iltana että keskuspuiston luonto kirkkaana maanantaipäivänä saivat mielen virkeäksi. Ihmettelin vain, kun ihmiset ympärillä valittivat väsymystä ja pimeyttä. Minua ei väsyttänyt yhtään! Nyt on toisin.

Tällaisiksi Luoja meidät loi. Entisajan maailmassa, ennen teollista vallankumousta tai tietokoneita, työt olivat fyysisempiä kuin tänään. Mutta vielä edelleen teknisten huippusaavutusten aikakaudellakin aivojemme toimintakyky on riippuvainen fyysisen kehomme hyvinvoinnista.

Luonnonlaeista emme pääse eroon - kunnioittakaamme siis niitä. Jumala loi meidät kauniiksi. Pitäkäämme siis huolta tästä Luojan luomasta ruumiista ja mielestä. Heti siis lenkille, kunhan flunssasta toivutaan!

“Pekan” tapaus sai väkisin pohtimaan, mikä on se “kirkko”, josta ihmiset eroavat. Tämän pojan silmissä hän itse kirkon jäsenenä ei koe olevansa osa “kirkkoa”. Edes seurakunnan työntekijät eivät edusta sitä kirkkoa, josta hän on eronnut. “Kirkko” on Pekan mielikuvissa jokin persoonaton instituutio, joka ihmisoikeuksissaan on verrattavissa Stalinin ajan Neuvostoliittoon.

Mihin on kadonnut yleinen pappeus? Missä on ajatus siitä, että me kaikki kristityt muodostamme Kristuksen ruumiin, että jokaisella meistä on paikkansa kirkossa ja seurakunnassa, jossa papisto ei ole muita hurskaampi tai parempi? Täytyy tunnustaa, että opetus kirkosta Kristuksen ruumiina jää rippikoulussa aika vähälle. Tai ainakaan 15-vuotias ei saa aiheesta kovin suuria kicksejä.

Millä keinoin saisimme välitettyä ajatuksen siitä, että me kaikki kirkollisveronmaksajat olemme yksi ja sama kirkko? Jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja osallistua keskusteluun.

Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: “Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: “Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen.

Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. 19 Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.

Onko meillä oikeutta kysyä.
Ja jos on,
niin miksi kukaan ei vastaa.
Itkuisia silmiä.
Kukaan ei vastaa.
Se on ihmisen paikka.
Vaienneen Jumalan edessä.
Näin jälkeen päin ajatellen,
eihän se Jumala ole, joka vaikenee,
vaan minä, niiden ihmisten edessä.
Olisi kyllä kieli, jolla lohduttaa
vaan onko sitä lupa käyttää.

Sitä vaikenemista kutsutaan
uskonnonvapauslaiksi.

Eikö elämä ole juuri tällaista? Se on niin usein sekasortoista ja hämmentävää. Tuo “vallatuksi tulemisen kokemus” on hyvä sana kuvaamaan sitä, miten jokin hetki elämässä pysähdyttää totaalisesti. Se on hetki, jota en pysty itse hallitsemaan. Hetki joka on täynnä vihaa tai rakkautta tai molempia. Hetki, jolloin elämän käsittämättömyys saa minut valtaansa.

Voisiko siis olla niin, että elämäni on pyhää? Voisiko elämäni, jonka täyttää työ, harrastukset, kaupassakäynti ja telkkarin katsominen olla pyhää? Kun ajattelen näin, tulen siihen tulokseen että kyllä, elämäni on pyhää. Mutta kaikki, mitä elämälläni teen, ei ole pyhää.

Helposti pakenen itse elämää ja sen kaaosta esimerkiksi tv:n maailmaan. Tämä pako voi joskus olla tietoistakin. Kun avaan telkkarin, suljen itseni - sekä ulkomaailmalta että minältäni. Silloin ei tarvitse ajatella omia ajatuksia, tuntea omia tunteitaan, pohtia omia ongelmiaan. Ne ajat elämässäni eivät ole pyhää, koska ne eivät ole elämää, vaan jotain korviketta.

Haluan elää! Haluan kokea ihmetystä ja hämmennystä, vihaa ja rakkautta. Haluan tuntea elämän koko kirjon ja tuskan, vaikka se onkin joskus pelottavaa. Haluan muistuttaa itselleni joka päivä, että minun elämäni on ainutkertaista ja pyhää, jotta osaisin käyttää aikaani sen mukaisesti. Tässä ohjeeni vuoden jokaiselle päivälle: Pyhitä tämäkin päivä.

Meidän elämämme on pyhää: ilomme, unelmamme, toivomme, pelkomme, tuskamme ja rakkautemme. Pyhää on kaikki se aika, mitä käytämme toisen ihmisen lähellä. Pyhää on se kun iloitsemme niistä lahjoista, joita Jumala on meille antanut: jokapäiväisestä leivästä, työstä, perheestä, luonnosta. Meidän on tarkkaan kuunneltava ja katseltava, mikä meidän elämässämme on pyhää. Sillä kaikki se tulee Jumalalta. “Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”

Tässä päällimmäiset tunnelmat ja tilitykset maratonin jälkeen

iten kaikki alkoi?

Viime syksynä tein päätöksen, että viimeinkin juoksen sen maraton-kummajaisen, josta kaverit ovat puhuneet viimeiset kolme vuotta. Muutaman vuoden ajan olen seurannut ystävieni treenausta, katsonut vierestä maratonin jälkeistä vaivalloista taaperrusta ja ajattellut, että minusta ei kyllä riitä tuohon sisua.

Päätinpä silti olla hullu ja yrittää, joten kavereiden mukana ilmoittauduin Tukholman maratonille. Syksyllä ensimmäiset harjoituslenkit olivat 4-7 kilometrin pituisia. Tuo seitsemän kilometriä tuntui jo järjettömän pitkältä ja raskaalta matkalta. Silloin en olisi voinut kuvitellakaan että tuo matka pitäis vielä kertoa kuudella!

Vähitellen kilometrit hitaasti edeten taittuivat. Kevään pisin lenkki ulottui jo 28 kilometrin päähän ja kesti 3,5 tuntia. Sen matkan jälkeen vasta maratonkin alkoi tuntua mahdolliselta. Tuon pitkän matkan jälkeen alkoi vauhtikin parantua - tosin vasta muutama viikko ennen maratonia sain juostua kymmenen kilometriä tunnissa. Kun maratonia edeltävänä päivänä pohdin vauhdinjakoa, niin totesin että 5:15-5:30 aika voisi olla aikalailla mahdollinen.

Viime hetken tunnelmat

Maraton-laiva lähti Turun satamasta perjantai-iltana. Illalla syötiin pastaa ja mentiin ajoissa nukkumaan. Aamulla oli aikainen nousu ja jonkinmoista härdelliä, sillä meidän piti siirtyä Helsingistä tulevaan laivaan syömään aamiaista ja noutamaan juoksunumerot. Syynä siirtymiseen oli se, että alunperin matka oli ollut tarkoitus taittaa Helsingistä Silja Operalla, laivalla jonka Silja myi pois tänä keväänä. Joten laivan korvaaminen aiheutti tällaisia pieniä mutkia matkaan. Ei siinä pahemmin ehtinyt tai jaksanut jännittää. Olin aika rennoissa tunnelmissa.

Edeltävällä viikolla olin levännyt ja ahtanut itseeni hiilihydraatteja ammattilaisten ohjeiden mukaan syöden lähinnä pastaa, mysliä, hedelmiä, tuoremehua ja vadelmasoppaa. Maratonpäivän aamuna lastasimme lautaselle kilokaupalla ruokaa laivan puffetissa. Olimme aika ähkyssä sen jälkeen, mutta jäi siinä neljä tuntia aikaa sulatella ennen lähtöä. Syönnin jälkeen jäimme vielä hetkeksi oleilemaan laivalle.

Pari tuntia ennen starttia lähdimme tallustelemaan hiljakseen laivalta kohti lähtöpaikkaa. Aamu oli ollut Tukholmassa pilvinen, mutta puolipäivän jälkeen aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta. Lämpötila oli n. 20 astetta. Kisa-alueelle saapuessa ohjelmassa oli vaatteiden vaihto, tavaroiden vieminen säilytykseen sekä vessajono, joka kesti aika kauan. Ohjeiden mukaan starttipaikalle olisi pitänyt siirtyä 13:45, mutta minä olin silloin vielä vessajonossa. Lähtökarsinassa olin vasta viisi minuuttia ennen starttia. Juoksijat oli jaettu eri lähtöpaikkoihin sen mukaan, millaista aikaa lähti tavoittelemaan. Koska olin ensimmäisellä maratonillani, oli minut laitettu viimeiseen eli “mustaan” ryhmään. Lähdin siis aivan jonon hänniltä.

Ja siitä se sitten lähti. Lähtölaukaisun kajahdettua kesti n. 7 minuuttia siihen, kun 17 000 ihmisen massa siirtyi edestäni pois ja minä pääsin lähtöviivalle asti. Varsinaista ruuhkaa ei kuitenkaan ollut, joten heti lähtöviivalta pääsin aloittamaan juoksun omaan tahtiini.

Matkan varrelta

Ajaksi tuli 5:21:33, eli mukavasti meni tavoitteisiin nähden. Aika tasaisen vauhdin sain pidettyä koko matkan, mikä oli suunnitelmissakin. Tavoitteena oli juosta jokainen 10km noin 1:15-aikaan.

Ensimmäiset 20 km meni nautiskellessa kevyen oloisesti. Puolivälin jälkeen uskalsin vähäksi aikaa kiristää tahtiakin. Jossain 25 kilometrin kohdalla alkoi sitten varsinainen työ. 28 kilometrin kohdalla huikkasin Vexille, että nyt mennään jo sisulla. Kilometrit tuntuivat olevan aina vain pidempiä ja pidempiä ja jalat alkoivat kipuilla. Kaipa siinä 30 km jälkeen tuli sitten se kuuluisa muuri vastaan, koska 30-35 km oli matkan hitain, 8:16min/km. Konkreettisesti tuo muuri oli Västerbron silta, jossa oli nousua monta sataa metriä. Se mäki tuli käveltyä ylös. Loppumatkasta sain kirittyä takaisin tavoitevauhtiin.

Jossain 37km kohdalla tuntui että kaikki ympärillä olevat immeiset kävelivät. Mietin, että onko tämä nyt sitten juoksu- vai kävelykilpailu. Tuo kysymys mielessäni pakotin itseni juoksemaan loppuun asti. Juomapisteiden kohdalla oli pakkokin kävellä, jotta sai juomat hölskymättä alas. Loppumatkasta juomapisteiden jälkeen itsensä pakottaminen takaisin juoksuun oli työn takana. Mutta heti kun pääsi taas liikkeelle, oli vähän helpompaa.

Fiilis oli suurimmaksi osaksi hyvä, matkan varrella olleet bändit saivat mielen pirteäksi. Ja reittikin oli todella kaunis! Fyysisestä taistelusta huolimatta henkinen olo oli pirteä ja iloinen. Vaikka välillä kipu veti naaman irvistykseen, niin kaunis maisema, yleisön kannustus ja pohjalainen humppabändi jaksoi edelleen hymyilyttää!

Luulin että 17 000 ihmisen keskellä ruuhka alkaisi ahdistaa, mutta sitä tunnetta ei tullut missään vaiheessa -ehkä sen verran loppupäässä juoksin. Tilaa riitti, heti lähtöviivan jälkeen pääsi juoksemaan omaa vauhtia ja loppumatkasta välillä piti jopa tuppautua jonkin ryhmittymän kannoille, ettei olisi tullut liian yksinäinen olo (muut kaverini juoksivat suunnilleen 4:45 aikaan, joten heistä ei ollut seuraksi).

Tankkaus ja huolto

Urheilujuoma oli vähän etovaa enkä sitä uskaltanut paljoakaan juoda. Satunnaisesti hörppäsin sitäkin saadakseni suoloja. Energian saamiseksi käytin 200 ml Maxim-energiageeliä. Muuten tankkaus sujui hyvin eikä ongelmia tullut nesteiden tai vatsavaivojen kanssa.

Vesipisteet tuntuivat olevan aika harvassa mun nopeuteen nähden, mutta siinä auttoi oma juomapullo, jota täytin vesipisteillä. Muutama kulaus pullosta vesipisteiden välillä poisti janontunteen. Vesipisteillä olisivat saaneet vähän paremmin merkata vesi- ja urheilujuomapisteiden eron. Alkuperäinen ajatus järjestäjillä oli, että läpinäkyveistä mukeista saa maximia ja sinisistä mukeista vettä. Ongelma tuli siinä vaiheessa kun läpinäkyvät mukit loppuivat ja pöydällä näkyi vain sinisiä mukeja ja kun järjestäjät tuntuivat kertovan mukin sisällön vain kysyttäessä. Muuten järjestelyt olivat erittäin sujuvat - ei valittamista!

Omat huoltojoukot toimivat loistavasti! Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, joten puolivälissä matkaa huikkasin Vexille, että pelkään palavani auringossa. Olin kyllä laittanut aurinkorasvaa, mutta se oli varmasti siihen mennessä pyyhkiytynyt aika tehokkaasti pois, koska olin juossut matkan varrella olevien suihkujen läpi ja kostuttanut ihoa sienellä. Kymmenen kilometrin päästä löysin Vexin taas tien varresta - tällä kertaa aurinkorasvapurkki kourassa! Sain pikaisen hätäavun - enkä palanut!

Kivut ja säryt

Loppumatkasta vaivasi eniten jalkapohjat, jotka olivat siitä jalan kapeimmalta kohdalta ihan jumissa. Tuntui kuin olisi olleet kaulimet jalkojen alla. Välillä piti vähän nilkuttaakin, kun sattui niin paljon. Illalla laitoin jalkoihin kylmägeeliä, joka vähän helpotti. Seuraavana päivänä kaulimet edelleen pysyivät jalkojen alla ja muutenkin oli jalat aika jumissa. Mutta säästyin kyllä suuremmilta vammoilta! Kynsiä ei lähtenyt eikä yhtään hiertymää tai rakkoa tullut.

Mitä 42 195 metrin aikana ehtii tehdä?

• Vilkuilla sykemittarin kelloa ja yrittää muistaa, paljoako se näytti edellisen kilometripylvään kohdalla, jotta pysyisi tavoitevauhdissa (usein se ehti unohtua yrityksistä huolimatta)
• Suunnitella ottaisiko seuraavalla juoma-asemalla vettä, urheilujuomaa vai geeliä (yleensä käytin näitä vaihtoehtoja aikalailla vuoronperään)
• Miettiä, miksi kilometritolppien väli on loppumatkasta pidempi kuin alkumatkasta
• Ottaa pari tanssiaskelta rock-, latino- ja humppabändien musiikin tahtiin
• Syödä karkkia (niitä tarjottiin parissa kohtaa)
• Miettiä, miten kauan kestää, jotta vaaleanpunainen sienikarkki irtoaa kengänpohjasta
• Heittää roskia (muovimukeja) maahan, vaikka äiti kielsi
• Kuunnella kannustuksia (”Heja, Heja”, “Heja Soomi”, “Hard Rock Halleluja”)
• Pohtia, millaista olisi taivaltaa 42 kilometriä Duracell-pupu -puku päällä (juoksijoiden joukossa näkyi myös panttereita, mehiläisiä ja erinäisiä kuminaamareita)
• Laulaa mielessään vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen tunnusbiisiä: “Vi ska tjemppa, vi ska ge allt det vi har! Vi ska ta guld igen!”
• Käydä suihkussa vaatteet päällä ja pestä itseään sienellä
• Levittää aurinkovoidetta
• Itkeä liikutuksesta
• Hymyillä koko maailmalle
• Suudella aviomiestä
• Irvistää kameralle
• Miettiä, miten voi juosta, jos jalan alla on kaulin
• Ihailla kauniita maisemia
• Väistellä kuninkaallista hevosenkakkaa
• Miettiä, voiko sisua mitata
• Rukoilla, että Jumala antaisi tämän kärsimyksen kautta ymmärtää edes vähän maailman kärsimystä ja toisten ihmisten kipua ja että jostain saisi voimia jatkaa eteenpäin
• Lisätä loppumatkasta vauhtia, koska saa päähänsä, että laiva lähtee puolen tunnin päästä
• Pian maaliin pääsyn jälkeen huomata, että loppukirin syy eli laivasta myöhästyminen olikin tilapäisen mielenhäiriön aiheuttama hallusinaatio. Laiva lähteekin vasta 1,5 tunnin päästä

Loppusanat

Viimeisen kilometrin herkistyminen yllätti. Näin yleisön joukossa jonkun miehen, joka odotti juoksijaa kaksi ruusua kädessään ja sen näkeminen alkoi melkein itkettää. “Ihanaa, ruusuja, nyyh, miten romanttista!” Viimeinen kilometri meni nyyhkytystä pidätellessä - se on kaiketi yleistä tuollaisen rasituksen jälkeen. Yllätys oli suuri perillä maalissa, kun siellä oli vastassa oma mies ruusu kädessä!

Vielä en ole lupautunut seuraavalle maratonille - saa nähdä miten fiilikset kehittyy. Viimeisten kilometrien tuskien taival on vielä turhan tuoreessa muistissa. Mutta mistäs sen tietää, jos sitä vielä joskus löytää itsensä taas juoksemasta!

Mutta onnellinen olen siitä, että pääsin etsimään rajojani ja ehkä ylittämäänkin niitä. Todistamaan itselleni että mustakin löytyy sisua kun tarve vaatii.

“Valittaako se,
joka tahtoo kilpailla kilpailussa?
Valittaako hän,
vaikka valmistautuminen
vaatii niin paljon ponnisteluja?
Valittaako hän, vaikka siihen liittyy
niin suuri kärsimys ja tuska?

Ja miksei hän valita?
Sen tähden, että hän
- vaikka juokseekin
epävarmana tuloksesta -
ymmärtää tai luulee ymmärtävänsä,
että tämä kärsimys tuottaa
hänelle voittopalkinnon.

Juuri kun ponnistelu
on kovinta ja tuskallisinta,
silloin hän rohkaisee itseään
ajatuksella palkinnosta ja siitä,
että juuri tämä kärsimys
auttaa häntä hankkimaan sen.”

-Sören Kierkegaard: Kärsimyksen evankeliumi -

Tulospalvelun tiedot/ Tukholman maraton 2006:

Sijoitus (Naiset) 2493 (yhteensä 3808 ilmoittautunutta naista)
Loppuaika 5.21.33
Bruttoaika (sisältää matkan joukon hänniltä lähtöviivalle) 5.28.52
Keskinopeus 7.37 min/km