Johanna Elo

Eilen oli mukava päivä, sillä meille oli illalla järjestetty kihlajaisjuhlat tänne vierastalolle. SLS:n Addiksessa olevat lähetit kokoontuivat juhlistamaan lihapadan ja kakkukahvien ääreen. Meille laulettiin ja pidettiin puheita. Lahjojakin saatiin! Hauska juhla!

Tänään juhlittiin ainakin täällä Etiopiassa muslimien ramadan-kuukauden päättymistä. Kuulemma siitä oli ympäri maailmaa vähän kiistaa, milloin kyseistä juhlapäivää pitäisi viettää. Täälläkin vasta eilen illalla varmistui tieto, että seuraavana päivänä olisi kansallinen vapaapäivä. Kuulemma ramadanin päättyminen riippuu jotenkin kuun asennosta ja näkyvyydestä ja sitä mukamas ei saa tietää ennen kuin edellisenä iltana kuun asennon perusteella. Selitys tosin kuulostaa vähän ontuvalta nykytekniikan aikana, joten ehkä siinä on taustalla jokin toinenkin selitys.

Itse pidin tänään kuitenkin juhlapäivästä huolimatta ihan työpäivän opettaen suomalaiselle lähettipariskunnalle, Matti ja Anna-Kaarina Palmulle tietokoneen käsittelyä. Mun piti mennä heidän luokseen taksilla, ja olin ajatellut, että teillä ei ole ruuhkaa vapaapäivän takia. Olin väärässä. Keskustaan päästyäni matka katkesi valtavaan ihmismassaan. Taksit eivät enää kulkeneet joten yritin päästä läpi kävellen.

Muslimijuhlijat olivat kuitenkin täyttäneet kuusikaistaisen kadun tupaten täyteen noin kilometrin pituiselle matkalle. Väkeä oli kymmeniä tuhansia. He olivat levittäneet rukousmattonsa kadulle vieri viereen ja valmistautuivat rukoushetkeen. Lisäksi näytti siltä, että muslimien lisäksi kaikki kaupungin kerjäläiset olivat myös tulleet yhtä aikaa kaduille. Todennäköisesti muslimit juhlapäivänään antavat kerjäläisille auliisti almuja. Kerjäläiset hyökkäilivät kymmenen hengen ryhminä autojen tuulilaseihin kiinni, anova ilme kasvoillaan.

Ruuhkan takia mun oli pakko kääntyä takaisin, sillä en päässyt edes kävellen ihmismassan läpi. Sivukadulta löysin lopulta kalliimman yksityistaksin (yleensä kuljen kimppataksilla), jolla pääsin perille Palmujen luo kiertoreittiä.

Eniten tästä reissusta jäi harmittamaan se, että mulla olisi ollut kamera mukana, ja rukoilevista muslimeista olisi saanut tosi hienon kuvan. Kymmenien tuhansien ihmisten joukossa olin kuitenkin ainoa “vääräuskoinen” ja ulkomaalainen, eivätkä muslimit olisivat välttämättä tykänneet valokuvauksesta. Lisäksi pelkäsin tungoksessa ryöstäjiä, jotka olisivat äkkiä
voineet napata kamerani. Ainutlaatuinen kuva jäi siis ottamatta.

Huomenna keskiviikkona on viimeinen työpäivä. Torstain ja perjantain pidämme sitten vapaata ja käymme luksushotelli Sheratonin uima-altaissa uimassa. Perjantai-iltana alkaa piiitkä matka takaisin kotiin.

Selvisimmepäs viimeinkin Metusta tänne Addikseen. Paluumatka kesti vähän odotettua pidempään, sillä lentokoneen radio oli hajonnut ja kone lähti muutaman tunnin myöhässä. Lisäksi teimme ylimääräisen parin tunnin pysähdyksen Dembidollo-nimisessä paikassa. Saimme siis opetella afrikkalaista odottamista. Ei ollut mihinkään kiire… Kahdeksalta aamulla lähdimme matkaan ja olimme perillä kuudelta illalla. Ei mikään huono aika 600 km:n lentomatkaan… Perille päästyämme kävimme Vexin kanssa syömässä läheisessä Arcobaleno-ravintolassa maittavan kolmen euron kynttiläillallisen. Nyt taas jaksaa!

Pari viikkoa Metussa elellessäni ehdin sairastaa kerran ruokamyrkytyksen, joka vei voimat muutamaksi päiväksi. Kiikuttelin näytettä lääkäriklinkikan labraan, mutta mitään ei löytynyt, joten ameebaa tai giardiaa ei tullut onneksi taudin mukana. Kuluneella viikolla ehdin kyllä tehdä vähän töitäkin. Pari päivää olin hiippakunnan toimistolla opettamassa atk-juttuja ja tein yhden haastattelun. Atk-hommat alkaa jo väsyttää, välillä sitä huomaa opettavansa sellaista, mistä ei ole ihan varma onko siitä mitään hyötyä loppujen lopuksi. Yhtenä päivänä näytin, hiippakunnan presidentin (eli piispan) sihteerille, miten hän voisi suunnitella itselleen Publisher-ohjelmalla hääkutsun. Tyttö kun on kohtapuoleen menossa naimisiin.

Synodin naistyöntekijän, Regina Hantikaisen kanssa kävimme parilla diakoniavisiitillä. Ensimmäinen vierailu suuntautui reumaa sairastavan vanhuksen luo. Vanhus asuu pienessä majassa, jossa ei ole edes saviseiniä, vain harvat riukuseinät, jossa on kymmenen sentin raot. Mummo on maannut sängyssään seitsemän vuotta pystymättä liikkumaan reumansa vuoksi. Monena yönä
hän on vain itkenyt, kun majassa on niin kylmä. Hänen lapsenlapsensa, Mulu pitää hänestä huolta, mutta hänkin alkaa jo väsyä ja rahat ovat vähissä. Pari viikkoa sitten Regina oli hankkinut mummolle reumalääkkeitä ja antanut rahaa, jotta Mulu voisi rakennuttaa heille paremman savitalon. Talorahat eivät ole vielä kokonaan kasassa, mutta Mulu oli jo ostanut kahdeksan kattopeltiä, jotka nyt toimittivat talon seinien virkaa ja pitivät pahimman viiman ulkopuolella, kunnes uusi talo on valmis. Reumalääkkeet olivat saaneet mummon sormet liikkumaan ja hän pääsi jo itse istuutumaan sängynreunalle – ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen! Myös uudet, lämpimät huovat Mulu oli ostanut. Vanhusparka näytti niin iloiselta.

Toinen vierailu oli yksinäisen vanhuksen luo, jolla ei ole ketään sukulaista hoitamassa häntä. Huoneessa, jossa hän asui, oli vain patja lattialla ja Reginan hankkima potta, ei mitään muuta. Siinä patjalla mummo makasi päivät pitkät, eikä päässyt ylös ilman apua. Hänen ainoa aarteensa oli häntä itseään esittävä valokuva, jonka Regina oli joskus ottanut. Ainoa turva mummolla on naapuri, joka käy viemässä hänelle ruokaa. Regina on yrittänyt käynnistää seurakunnan alueella vapaaehtoisuuteen perustuvaa diakoniaryhmiä, jotka pitäisivät huolta tällaisista orvoista vanhuksista. Toistaiseksi diakoniapuoli toimii kuitenkin vähän heikosti, kun siihen ei taida olla koko hiippakunnassa palkattua työntekijää.

Tänään siellä kynttiläillallisella (joka maksoi saman verran kuin esim. evankelistojen kuukausipalkka joissain seurakunnissa) mietin, miten voin edes verrata omaa elämääni etiopialaisten köyhien ihmisten elämään. Voiko niitä edes ajatella samana päivänä ilman että masentuu ihan totaalisesti. Suomessa kaikkien on mahdollista saada jonkinlaista tukea ja apua, ja on jotenkin paljon helpompaa jättää monet asiat yhteiskunnan hoidettavaksi. Sitä voi elää elämäänsä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että on saanut niin paljon. Mutta miten sitä voisi elää ja toimia täällä, jossa ei tunnu olevan mitään sosiaalihuoltoa ja köyhiä ihmisiä on niin paljon enemmän ja itse olen täällä niin rikas…

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Iloisiakin asioita olen kyllä nähnyt. Haastattelin potentiaalista lehtijuttua varten Metun seurakunnan yhtä pappia, Girma Teferaa, joka kertoi seurakuntansa toiminnasta. Girman johtamassa kirkkopiirissä on vain kaksi palkattua työntekijää. Kaikki muu hoituu vapaaehtoisvoimin. Kaikilta seurakuntalaisilta on kyselty, mitä he haluaisivat tehdä seurakuntansa hyväksi. Erilaisia palvelutehtäviä on parikymmentä ja niiden avulla jokainen voi kantaa vastuuta seurakunnan toiminnasta.

Saimme viettää rentouttavan loman Langano-järven rannalla. Mökki jossa majailimme oli melkein kuin suomalainen kesämökki paitsi ilman saunaa. Talo sijaitsi hotellin alueella, joten siellä oli muitakin turisteja. Kuulimme ainakin venäjää, saksaa ja ameriikkaa paikallisen amharan lisäksi. Talon edustalla avautui ehkä puolen kilometrin pituinen hiekkaranta, jossa lauantaina loikoilimme auringossa.

Itseltäni jäi uimiset väliin pienen flunssan takia, mutta Vexi pulikoi ruskeassa suolajärvessä. Järven vesi oli alkaalipitoista eli liukasta kuin saippua, mutta samalla uimakelpoista, sillä bilharzia-loinen ei siinä viihdy.

Välillä kävimme bongailemassa järveltä lintuja, joista pelikaanin tunnistimme, mutta muiden lajien tunnistamiseen eivät biologiantaitomme riittäneet. Yksi iso lintulaji muistutti ehkä haikaraa… Myös strutseja ja yhden gasellin näimme viereisessä luonnonpuistossa, joka kyllä muuten oli sen verran karua, ettei siellä paljoa eläimiä ollut. Hienot maisemat kyllä ja kuumia lähteitä. Koko alue on joskus ollut vulkaanista ja maassa näkyy joka puolella pieniä kraatereita, jotka ovat syntyneet kun maassa oleva laava on pulppuillut. Ilmeisesti ilmiö liittyy jotenkin siihen, että alue on yhtä suurta hautavajoamaa (maantieteilijät selittäkööt).

Tässä tulee loman paras kohta: olen harrastanut jotain, mitä tapahtuu vain leffoissa: laukannut valkoisella ratsulla hiekkarannalla auringonlaskussa! Pitihän sekin kerran elämässä kokea!

Eilen kävimme vielä Langanolta n. 50 kilometrin päässä sijaitsevassa Wendo Gennetin “paratiisissa”. Se on karun ja kuivan alueen keskellä sijaitseva vihreä laakso vuorien välissä. Siellä on paljon kuumia lähteitä, joita hyödyntäen sinne on rakennettu uima-altaita. Hotellin allasalueella kävimme uimassa lämpimässä lähdevedessä palmujen katveessa. kyllä se ihan paratiisilta tuntui, varsinkin kun altaissa ei ollut muita uimareita ja saimme olla ihan kahdestaan! Eikä maksanut kuin 0,5 euroa! Uimisen jälkeen söimme vielä herkulliset kanawotit hotellin ravintolassa, jonka jälkeen suuntasimme takaisin kohti Addista.

Nyt yritän täällä Addiksessa parannella flunssaani ja samalla tehdä kirjoitushommia. Sunnuntaina lennän paikallisella lentokoneella kahdeksi viikoksi Mettuun, joka on ihan länsi-Etiopiassa. Siellä asuu muutama suomalainen lähetti ja kaipa olisi tarkoitus opettaa vähän mettulaisiakin. Vexi tulee myös Mettuun ensi viikon sunnuntain.

Eilen kiersimme tuntikausia kaupungilla Vexin kanssa ja katselimme myös sormuksia. Täältä ei kuitenkaan näytä saavan sileitä ja ohuita tavallisia sormuksia. Kaikki ovat liian paksuja ja useimmasta liikkeestä saa vain yhtä kokoa. Kyllähän ne voisi myös varmaan teettää, mutta en tiedä jaksaako. Ehkä hommaamme sormukset kuitenkin Suomesta.

Elämä on sujunut aika normaaliin tahtiin täällä Addiksessa, ja siksi ei ole tullut lähiaikoina hirveästi kirjoiteltua. Arkisin olen työskennellyt kirkon keskustoimistolla. Aamupäivisin olen kouluttanut eri osastojen sihteereitä ym työntekijöitä ja iltapäivisin olen taittanut opaskirjaa Taddelechin kanssa. Viikonloput kuluvat englanninkielisten atk-oppaiden ja Lähetyssanomien artikkelien kirjoittamisessa.

Kun elämään on tullut tietty rutiini, niin huomaa myös väsymyksen. Kahden kuukauden ajan työskentely vieraalla kielellä, kymmeniin uusiin ihmisiin tutustuminen, uudet asiat ja vieras maa vievät yllättävän paljon henkisiä voimavaroja. Jotenkin koko ajan pitää olla valppaana ja vastaanottavainen, ja se väsyttää tällaista flegmaatikkoa, joka haluaa välillä myös laiskotella ihan rauhassa.

Meillä molemmilla on ollut myös paljon töitä. Olemme vähän haikein mielin katsoneet aikataulujamme ja todenneet, että meille ei ole tarjottu oikeastaan yhtään vapaata koko kolmen kuukauden aikana. Pelkkää työtä ja taas kerran työtä. Kun ensimmäisen kerran huomautin tästä ohjaajallemme, hän sanoi, että ”Eikös teillä kuitenkin lauantait ole ollut vapaita”. Siinä vaiheessa meinasi tulla itku. Perusteena lomapäivien puutteelle oli se, että meillä on niin hyödylliset taidot, että töitä riittää jokaiselle päivälle, joten lomaa ei ehdi pitää.

Nyt on asiat kuitenkin järjestyneet ja olen saanut järjestettyä meille peräti kaksi päivää vapaata, joten voimme pitää lomaa lauantaista tiistaihin. Siinä ajassa ehtii edes vähän hengähtää. Suunnitelmissa on mennä Langanolle -järvelle, joka on toinen Etiopian kahdesta uimakelpoisesta järvestä. Addiksesta on sinne 3, 5 tunnin ajomatka, jonka Vexi ajaa SLS:n lava-autolla. Siellä voi uida ja ottaa aurinkoa, ratsastaa ja harrastaa turistielämää. Lähetysseuralla on siellä mökki, jossa asumme. Ihan kiva päästä välillä vain olemaan.

Etiopian pohjoisosissa olisi mielenkiintoisia nähtävyyksiäkin, mutta sinne menemiseen ei aika riitä. Luonnonpuistoja täällä ei pahemmin ole. Olemme pohtineet tässä myös sitä, että pidemmän loman puuttuessa, saattaisimme pidentää aikaamme täällä Etiopiassa esimerkiksi viikolla, jotta ehtisimme pitää lomaa silloin. Mutta se vaatisi lentolippujen, viisumin ja matkavakuutuksen kanssa sähläämistä, joten en tiedä kannattaako..

Tänään yrittänyt levätä ja lähinnä vain maannut vierastalon pihalla riippumatossa ja ottanut aurinkoa. Eilen kävin Vehkojen kanssa rentouttavalla kävelyllä läheisille kukkuloille, jotka nousevat 2400 metriin (eli Suomeen suhteutettuna, ehkä jonnekin Puijon korkeudelle, kun Addis Abeba jo itsessään on niin korkealla). Sieltä oli hienot ja avarat näkymät kaupunkiin.

Sunnuntaina olin vierastalolla syömässä lounasta, kun alkoi kuulua hirveää ratinaa, kuin olisi
ammuttu konekiväärillä. Kun menin ulos, syy selvisi: puu oli kaatunut vierastalon sähkölankojen päälle. Sähköjohto oli katkennut parista kohtaa ja sähköt menivät poikki yli vuorokaudeksi koko alueelta. Nyt on kaikki taas kunnossa.

Tänään opetin vähän Bisratille (koko kirkon ainoa atk-tukihenkilö) PageMakeria ja PhotoShoppia. Page Makerin kohdalla tosin hävetti taitoni, sillä kun olin niin tehokkaasti tutustunut Publisheriin, olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten PM toimii… Mutta ehkä sain jotain opetettua. Ensi viikolla jatketaan.

Suoraan töistä ryntäsin ihanaan hierontaan, jonka jälkeen istuin hetken Heidin luona juomassa kaakaota. Päivän ilonaihe täällä on ollut se, että Kerttu on saanut pitkään kaipaamansa auton, jonka perässä hän ja kes Teferra ovat juosseet monta päivää. Aluksi suunniteltu käytetty auto vaihtuikin upouuteen Mitsuun. Huomenillalla vietetään raamattupiirin yhteydessä Heidin 39-vuotissynttäreitä.

Tänään olen miettinyt sitä, miten paljon täällä on sellaisia asioita, joita tekee ensimmäistä kertaa, kuten opettaminen vieraalla kielellä ja työskentely ainoastaan ei-suomalaisten kanssa. Sitäkin olen miettinyt, että monelta osin ihmiset on samanlaisia joka puolella maailmaa. Ajattelen jotain siihen tapaan, mitä se nepalilainen erakko oli sanonut: Jos Suomessakin on lunta ja riisiä, niin samaa maata se on. Ainakaan vielä eivät kulttuurierot ole tulleet vastaan. Kieli tuntuu tässä vaiheessa suurimmalta muurin rakentajalta.

Tänään oli muuten kiva, kun Taddelech sanoi, että heidän täytyy kidnapata mut tai varastaa mun lentoliput, etten pääse karkaamaan Etiopiasta takaisin Suomeen!

Uskonto
Etiopialainen mainitsee Jumalan useita kertoja päivässä. Tämä liittyy tervehdyksiin. Kun minulta kysytään: “Dehnaa nesh?” eli “hyvää sinulle?”, niin vastaan: “Dehnaa, Egzeber jimäskäl” eli “Hyvää, Jumalalle kiitos”. Siihen toinen voi vielä todeta: “Jumalalle kiitos”. Tämä tervehdysrituaali kuuluu käydä aina läpi. Se on kuulemma tärkein asia, minkä vierasmaalainen voi amharaksi oppia (Kassa sanoi).

Suomalaiset työntekijät ovat sanoneet, että rukoilu on etiopialaisille kuin saunominen suomalaisille. Lähes kuka tahansa kristitty etiopialainen voisi pyynnöstä nousta seisomaan vaikka tuhansien ihmisten edessä ja lausua yhteisen rukouksen spontaanisti, ilman takelteluja tai ujostelua. Kun olin vierailemassa Hosainan teologisella seminaarilla, siellä jokainen oppitunti alkoi rukouksella, joskus myös laululla. Opettaja kysyi luokalta, kuka haluaisi tänään johtaa muut rukoukseen. Melkein kaikki oppilaista viittasi ja opettaja valitsi jonkun heistä. Myös suomalaisille täällä Etiopiassa rukoilu on arkisempaa kuin Suomessa. Ruokarukousten lisäksi jokaisen, lyhyenkin automatkan
aluksi rukoillaan matkalaisten, auton ja muiden tielläliikkujien - joskus myös eläinten - puolesta, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi.

Ja kun etiopialaiset laulavat, he laulavat kovaa - kuin körttiseuroissa. Ei ole väliä, meneekö vähän pieleen, kunhan saa kailottaa, minkä kurkusta lähtee. Opiskelijakoordinaattori Dinku, jolle olen opettanut tietokoneetta, kertoi käyneensä Ruotsissa ja ihastui siellä siihen, miten kirkossa lauletaan niin hiljaa ja sävyisästi. Hän kaipasi sellaista silloin tällöin myös etiopialaiseen jumalanpalvelukseen. Myös lähetit ovat valitelleet, kun etiopialainen uskonnollisuus on usein niin kovaäänistä. Jumalanpalveluksessa rukoukset ja saarnat huudetaan ja räyhätään täysin palkein, saanaaja saattaa juosta edes takaisin pitkin alttaria kun on niin innoissaan - mitä kovaäänisempää, sen voimallisemmin Jumala toimii, ajatellaan. Joskus tulee mieleen se Jeesuksen ohje, että kun rukoilette, niin menkää huoneisiinne ja sulkekaa ovi älkääkä mesotko kadunkulmissa. Meillä pohjoismaissa taitaa olla päinvastainen ajattelutapa - mitä hiljaisempaa, sen pyhempää.

Ajasta
Etiopiaa näkee joissain turistiesitteissä mainostettavan maaksi, jossa paistaa aurinko 13 kuukautta vuodessa. Auringonpaisteesta en nyt niin tiedä - kyllä se näytti pysyttelevän aika piilossa sadekaudella - mutta Etiopialaisessa vuodessa todellakin on 13 kuukautta. 12 kuukautta sisältää 30 päivää ja viimeisessä kuukaudessa on vain 5-6 päivää. Uusivuosi on meikäläisessä syyskuussa.

Kellonaikojenkin kanssa saa olla tarkkana. Kun suomalaisittain on klo 12, niin etiopialaisen kello näyttää silloin klo 6 - eikä kyse ole aikaerosta. Päivän tunnit alkavat meikäläisen kellotaulun aamukuudesta ja loppuvat iltakuuteen. Kun kello on meikäläisten mielestä kello 7 aamulla, niin etiopialaisilla on silloin päivän ensimmäinen tunti eli kello on 1. Aina kun käyn pankissa tai
postissa tai jossain muussa paikassa, jossa on kello seinällä, niin tulee kumma olo, kun se tuntuu näyttävän ihan väärää aikaa. Kellojen erosta johtuen pitää olla tarkkana, jos sopii tapaamisia. Jos sopii tapaamisen esimerkiksi kello 9, niin pitää varmistaa tarkoittaako se meikäläistä aikaa vai etiopialaista aikaa (eli onko kyse meikäläisittäin klo 9 vai klo 15).

Shoppailusta
Kaupungilla kierrellessä huomaa, että kommunistiajasta on jäänyt muitakin muistomerkkejä kuin pelkät patsaat: Jos vain on varaa, niin työvoimaa käytetään niin paljon kuin mahdollista. Kävin tällä viikolla yhdessä kaupassa, jossa piti käydä vähintään neljällä eri tiskillä, ennen kuin sai tavarat ulos kaupasta.

Kun on valinnut tavaran, jonka haluaa ostaa, mennään ensimmäiselle tiskille, johon kyseinen tuote jätetään. Tällä tiskillä tavara laitetaan muovipussiin ja saat itsellesi ensimmäisen kuitin, jossa kerrotaan, paljonko kyseinen ostos maksaa. Sen jälkeen jatkat kiertelyä kaupassa ja toistat tämän toimenpiteen kunnes kaikki tavarat on valittu. Tällaisia tavaranjättötiskejä voi kaupassa
olla useita kaupan eri osastoilla.

Kun kaikki tavarat on valittu, käyt hakemassa tavarasi näiltä tavaranjättötiskeiltä ja siirryt maksutiskille (joskus saattaa tapahtua, että tavarat siirtyvät itsekseen maksutiskille sillä aikaa kun kiertelet kaupassa). Maksutiskillä näytät kaikki tavarasi sekä kuitit, jotka olet saanut tavaranjättötiskeiltä. Sitten maksat ostokset. Saat kaikki tavaranjättökuitit itsellesi ja lisäksi vielä kuitin, joka kertoo että olet maksanut ostoksesi. Tämän jälkeen siirryt kolmannelle tiskille, jossa tarkastetaan vielä, että hallussasi olevat kuitit ja ostokset täsmäävät. Jokaiseen kuittiin piirretään
viiva tarkastuksen merkiksi.

Neljäs tiski on vielä oven vieressä, jossa kaupan vartijat tarkastavat, ettet jossain välissä ole ehtinyt jo siepata jotain ylimääräistä kaupasta mukaasi. Kaikilla näillä kassoilla oli vähintään kaksi ihmistä, vaikka kaupassa pyöri vain noin kymmenisen ihmistä.

Modernista yhteiskunnasta
Hosainassa luin iltalukemisena Kari Kuulan kirjoittamaa kirjaa, joka kertoi Raamatun naiskuvasta. Kun kirjassa kerrottiin naisten elämässä Raamatun ajan maailmassa, niin monta kertaa tuli mieleen: Tällaistahan täällä on edelleen. Jos mies kuolee, nainen saattaa mennä miehen veljen kanssa naimisiin, jotta talous olisi turvattu. Nainen kunnioittaa ja tottelee miestä, vaikka mies olisi häntä nuorempikin. Apulaisemme Birge kertoi tästä esimerkin: Hänen ei kuulu sanoa vastaan täysi-ikäiselle pojalleen. Järjestettyjä avioliittoja on edelleen, naisen paikka on kotona ja hänen arvonsa määrittää se, kuinka monta poikaa hänellä on. Toki on poikkeuksiakin ja tasavertaisia avioliittoja, mutta kulttuuri on tällainen.

Lasten lukumäärää kuvastaa muuten se, kun suomalaisten sairaanhoitajat kertovat, että joskus saattaa lääkärin vastaanotolle tulla 30- vuotias nainen, joka luulee olevansa kuolemaisillaan. Tosiasia on, että hänellä on vuotoa elämänsä ensimmäisten kuukautisten takia. Jotkut naiset ovat synnyttäneet niin nuorena ja niin tiheään, että he ovat koko ajan joko raskaana tai imettämässä!

Etiopialainen kulttuuri lisäksi on monilta osin samantyyppinen kuin vanhan testamentin ajan kulttuuri ja siitä pidetään kiinni. Kuulemma jopa Paavalin, pakanakristityille suunnatut, polveilevat teologiset kehitelmät tuntuvat etiopialaisista monesti vieraalta. Siksi suuri osa saarnoistakin perustuu Vanhan testamentin teksteihin. Vanhan testamentin ajalle tyypillinen tarinankerronta sopii paremmin täkäläiseen kontekstiin.

Kun sillä silmällä katsoo ympärilleen Etiopian maaseudulla, niin voi nähdä mielessään kyllä Raamatun tarinat. Tämäntyyppinen ympäristö ja konteksti Jeesuksellakin saattoi olla. Täällähän on jopa spitaalisia (joita Jeesus aikanaan paransi) - en edes tiennyt sellaisia enää olevankaan! (Yhtenä päivänä kävin leprasairaalasta ostamassa kauniita spitaalisten tekemiä käsitöitä tuliaisiksi)

Kuulumisia
Kulunut viikko on mennyt vauhdilla. Olen ollut kirkon keskustoimistolla kouluttamassa opiskelijakoordinaattoreita (Dinku ja Lalissa) ja ravinto-ohjelman työntekijää Taddelechia. Koulutus on ollut ihan hauskaa ja oppilaat ovat innostuneita. Alunperin mun piti opettaa vain muutamaa, mutta moni muukin haluaa oppia. Sehän mulle passaa sillä aikaa on melkein kuukausi.

Koulutuksen lisäksi olen väsännyt sellaista vihkosta, joka kertoo soijapapujen terveellisyydestä ja miten niistä voi valmistaa kaikenlaista ruokaa (vihko on amharankielinen, joten koko ajan pitää kysyä Taddelechilta, että kuuluuko tämä lause tälle vai tuolle viereiselle sivulle). Keskiviikkona käytiin Taddelechin kanssa vierailemassa yhden aids-potilaan luona. Mies oli aiemmin työskennellyt kirkon autokuskina ja vienyt Taddelechiakin monta kertaa koulutusmatkoille. En
tiedä, oliko mies saanut potkut kun aids oli paljastunut (se on yleistä) vai oliko hän liian sairas tehdäkseen töitä. Nyt hän oli ainakin vuodepotilaana ilmeisesti keuhkokuumeen takia.

Tänään olen yrittänyt rentoutua ja levätä, vaikka on koko ajan ollut mielessä että pitäisi kirjoittaa artikkeleja, joista en ole yhtäkään saanut vielä valmiiksi - lukuunottamatta yhtä lyhyttä tiedotetta Lähetysseuraan. Mutta kirjoittamisen sijaan olen lukenut romskua (Hugon Kurjat), käynyt reippaalla kävelyllä, saunonut ja katsonut leffaa (Pieni suklaapuoti). Nyt jaksaa taas! Huomenna osallistun suomenkieliseen jumalanpalvelukseen ja ensi viikolla jatkuvat taas koulutukset.

Tänään olin koko päivän kirkon toimistolla. Suunnittelin koulutusaikataulua ja aloitan huomenna koulutukset. Pääasiallisena työtoverina mulla on kirkon ravinto-ohjelman työntekijä Taddelech, joka on tosi hyvä tyyppi. Taddelechilla on ollut vuosikausia suomalainen työtoveri (joka jäi nyt eläkkeelle), joten hän on tottunut toimimaan suomalaisten kanssa. Kaikki muut talon työntekijät ovat minua lukuunottamatta etiopialaisia, mikä on jo elämys sinänsä.

Tänään kävimme Taddelechin kanssa vierailemassa yhden kirkon entisen työntekijän kotona. Mies on hiv-positiivinen ja kuulemma nyt vähän huonossa kunnossa. En kyllä itse olisi päältä päin osannut sanoa – ei näyttänyt sen sairaammalta tai laihemmalta kuin muutkaan etiopialaiset.

Asun tosiaan täällä Addiksen SLS:n vierastalolla. Mulla on täällä ollut huone varattuna koko Etiopiassa olo ajan. Vexi jäi asuttamaan omakotitaloamme Hosainaan kissan kanssa. Apulaisemme Birge oli huolissaan minun lähdöstäni, sillä hän ei ollut varma, miten hän osaa puhua taloudenhoitoon liittyvistä asioista miehen kanssa. Tähän asti hän on hoitanut lähes kaikki asiat minun kanssa.. Mutta eiköhän sekin järjesty.

Tänä aamuna tuli lähtö Hosainasta ja jouduin palaamaan yksin Addikseen. Eilen illalla vietimme Vexin kanssa romanttisen iltapalan: paistoimme makkaraa, joimme viiniä ja söimme tuoreita hedelmiä. Ja siinä sivussa menimme kihloihin! Iloa vain ei kestänyt kauaa, sillä tavarani oli jo pakattu ja lähtö koitti tänä aamuna kuudelta. Vexi tulee perässä Addikseen kolmen viikon päästä, joten siihen asti olemme erossa.

Kerroin kihlauksesta Kertulle ja Salineille vähän ennen kuin saavuttiin Addikseen. Kun sitten pari tuntia saapumisen jälkeen tapasin Heidin, niin Heidi kertoi, että meidän häitä jo suunnitellaan kovasti Mettuun! Siellä olisi kuulemma katsottuna jo hyvä hääkuvauspaikkakin… No, kunhan vitsailevat… =)

Tänään en ole oikein tehnyt muuta kuin istunut vähän koneen ääressä, lukenut Victor Hugoa ja kävin Heidin kanssa kaupassa. Huomenna menen Kassan kyydillä kirkon toimistolle. Siellä eivät tosin edes tiedä, että olen jo huomenna tulossa, joten saa nähdä mitä tapahtuu. Toivottavasti kuitenkin pääsen töissä alkuun. Jos en, niin sittenhän voin vaikka opettaa jotain Kassalle, jos hänellä olisi aikaa.

Täällä Addiksessakin on nyt hulina ja vilinä, sillä Hosainasta tuli puolet porukasta tänään Addikseen, sillä täällä on joku hiippakuntien iso kokous, joka kestää koko viikon. Eipähän tarvitse ihan yksikseen olla täällä vierastalolla.

Torstain ja perjantain vietimme Vexin kanssa Butachiran kaupungissa, joka on muutaman tunnin ajomatkan päässä täältä Hosainasta Addikseen päin. Butachiran ympäristössä toimii kirkon kehitysprojekti, jonka puitteissa on mm perustettu terveysasemia ja kouluja. Siihen kuuluu myös erilaiset maatalouteen liittyvät koulutukset. Tutustuimme projektiin torstaina nälänhädästä kärsivän Shirinton kunnan alueella.

Shirintoon ajoimme vilja- ja maissipeltojen läpi. Peltoja jatkui silmiinkantamattomiin. Kytö kertoi että näky antaa hieman harhaanjohtavan kuvan alueen tilanteesta. Satoa ei ole saatu pitkään aikaan ja tämä nykyinen sato kypsyy vasta marraskuun lopussa. Siihen saakka ihmisillä ei ole mitään. Kierrellessämme Shirintossa yritimme tarkkaan tiirailla, näkyykö lapsissa merkkejä nälästä, mutta meidän silmiimme he eivät näyttäneet sen nälkäisemmiltä kuin muutkaan etiopialaisilta.

Jälkeenpäin kävikin ilmi, että valtio ja paikalla toimivat avustusjärjestöt olivat aloittaneet ruoka-avun antamisen jo kuukausi sitten. Tämä tieto yllätti meidät suomalaiset ottaen huomioon että Lähetysseura oli myöntänyt kirkolle 15 800 euroa nimenomaan Shirinton alueen nälänhädän lievittämiseksi. Ilmeisesti valtio oli kuitenkin ottanut rahoittajiksi ja yhteistyökumppaneiksi mieluummin maallisia avustusjärjestöjä kuin kirkon.
Onhan niillä enemmän asiantuntemusta kriisityöstä ja riski kirkon vaikutusvallan kasvuun muslimialueella on tällä tavalla pienempi.

Torstain ja perjantain välisen yön vietimme siistissä, mutta melko meluisasssa hotellissa Butachirassa. Perjantaina jatkoimme Butachiran kehitysprojektiin tutustumista. Kävimme parissa koulussa ja oli ihana nähdä, miten koululuokat olivat ihan tupaten täynnä kaiken ikäisiä oppijoita. Tupaten täynnä on tässä aivan kirjaimellisessa merkityksessä: n. 20 neliön luokkaan oli ahtautunut n. 100 oppilasta! Tuoleja tai pöytiä ei ollut vaan ihmiset istuivat kivenmurikoiden päällä. Enempää huonekaluja ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Koulut oli perustettu vain 1-2 vuotta sitten, siksi ikäjakauma oli niin suuri. Kuulemma muutaman vuoden päästä tilanne tasoittuu, kun aikuisväestö on käynyt koulunsa. Koulussa, jossa vierailimme perjantaina oli suhteessa paljon vähemmän oppilaita kuin siinä, jossa vierailimme torstaina. Kun ihmettelin ääneen koululuokkien tilavuutta, vastaus selvisi aika äkkiä. Olimme tosiaankin muslimialueella, joten muslimioppilaat eivät olleet perjantaina koulussa.

Tänään Vexi jäi kotiin potemaan flunssaansa ja minä suuntasin lauantaikävelylle Lehtisten ja Pentikäisten kanssa. Kuljimme muutaman tunnin ajan ja kävimme Pateena-joen vesiputouksella. Se ei tosin ollut kovin silmiähivelevä, sillä vesi oli aika ruskeaa. Kuuluisan Patena-joen tukkisillankin ylitimme matkalla (mainitaan Make Perttilän “Etiopia”-biisissä). Illalla sauna virkisti väsyneen mielen ja palaneen ihon. Nyt voi taas hyvillä mielin lähteä porskuttamaan kohti uutta viikkoa – viimeistä viikkoa täällä Hosainassa.

Tänään olimme kuvaamassa kuurojen koulun kummilapsia. Kuvat lähetetään Suomeen kummilapsien tukijoille. Kuvaus oli rankkaa puuhaa, sillä kuvattavia oli n. 150 ja aurinko porotti kuumasti. Aamulla oli pilvistä joten en ollut tajunnut laittaa aurinkorasvaa. Onneksi en palanut kuin ihan pikkuisen.

Olen tehnyt vähän järjestelyjä ja saan olla täällä Hosainassa vielä pari viikkoa, jonka jälkeen palaan Addikseen. Täällä Hosainassa tuntuu tällä hetkellä olevan enemmän töitä kuin Addiksessa. Olen mm. tekemässä lehtijuttua Kari Pentikäisestä, joka on opettajana teologisessa seminaarissa. Huomenna lähdemme Leenu ja Kytö Salinin kanssa Shirintoon ja Butachiraan, jossa viivymme ehkä yön yli.

Shirinto on nälkäaluetta ja menemme sinne tarkistamaan, mikä on nälkätilanne. Tieto nälkäongelmasta kyseisellä alueella on tullut jo elokuun alussa, mutta vieläkään apua ei ole saatu perille. Suomesta saatiin nopeasti toimitettua rahat Mekane Yesus-kirkolle (15 800 euroa). Kirkolta kesti kuitenkin kolme viikkoa päättää siitä, käytetäänkö saadut rahat oikeasti nälkätyöhön. Lopulta kun myöntyvä päätös tuli, niin nyt ovat ongelmana Shirinton paikalliset viranomaiset. He uhkaavat estää avun perillemenon, ellei apua toimiteta kaikille alueen asukkaille tasapuolisesti. Nyt näet suunnitelmana on auttaa vain niitä, jotka apua oikeasti tarvitsevat.

Toinen ongelma heillä saattaa olla se, että koska kyseessä on muslimialue, niin paikalliset pelkäävät että kriisityön myötä kirkko saa alueella lisää vaikutusvaltaa. Leenu ja Kytö menevät nyt vähän neuvottelemaan paikallisten kanssa. Emme oikeastaan ole saaneet virallista lupaa mennä alueelle, sillä sitäkin on vastustettu. Joten katsotaan joudummeko saman tien kääntymään takaisin. Jos pääsemme perille niin saamme toimitettua Suomeenkin infoa tilanteesta.

Eilen käytiin vähän shoppailemassa täällä Hosainassa. Vexi odotti autossa ja vahti sitä, kun me naiset Hapten avustuksella kietelimme Hosainan kangaskauppoja. Hosainassa ei ole ollenkaan asfalttia, vaan kadut ovat pikemminkin kivisiä, savisia ja monttuisia polkuja, joiden molemmin puolin kulkee ojat - viemäreitä kun ei ole. Kaupat ovat molemmin puolin tietä ja usein kauppaan pääsee ylittämällä ojan päälle rakennetun riukusillan.

Kaupoista kyllä saa melkein mitä vain. Sekatavarakaupat ovat kuin vanhanajan kyläkaupat Suomessa. Sekatavarakauppojen lisäksi kaupungilta löytyy erikoisliikketä. Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena Kertulla ja Arjalla oli kangaskaupat. Itselläni ei ollut aluksi tarpeita, mutta kyllähän sieltä minullekin hame- ja jakkukangas tarttui mukaan. Kankaat olivat 3-4 euroa metri ja jakkupuvun teettäminen maksaa 5 euroa…