Johanna Elo

Tällä viikolla vietin pari päivää 750 muun papin kanssa Papiston päivillä. Se herätti paljon ajatuksia siitä, mikä kirkko on ja mihin suuntaan olemme menossa. Käytiin monia hyviä keskusteluja kahvikupin ääressä.Yksi keskustelun aihe oli kirkosta eroaminen. Tässä tapaus todellisesta elämästä: Pekka on parikymppinen nuori aikuinen. Hän on ollut aktiivinen seurakuntanuori ja toiminut useissa eri vastuutehtävissä seurakunnassa. Ne seurakunnan työtekijät, joihin hän on tutustunut, ovat olleet hyviä tyyppejä. Nyt Pekka on kuitenkin päättänyt erota kirkosta seuraavista syistä:
- Kirkko vastustaa homoseksuaalisuutta
- Osa kirkon jäsenistä vastustaa naispappeutta
- Kirkko on ottanut auktoriteettiaseman Raamatun tulkinnassa eikä anna ihmisille vapautta ajatella itse. Hänen mielestään jokaisella pitäisi olla oikeus tulkita Raamattua haluamallaan tavalla.

“Pekan” tapaus sai väkisin pohtimaan, mikä on se “kirkko”, josta ihmiset eroavat. Tämän pojan silmissä hän itse kirkon jäsenenä ei koe olevansa osa “kirkkoa”. Edes seurakunnan työntekijät eivät edusta sitä kirkkoa, josta hän on eronnut. “Kirkko” on Pekan mielikuvissa jokin persoonaton instituutio, joka ihmisoikeuksissaan on verrattavissa Stalinin ajan Neuvostoliittoon.

Mihin on kadonnut yleinen pappeus? Missä on ajatus siitä, että me kaikki kristityt muodostamme Kristuksen ruumiin, että jokaisella meistä on paikkansa kirkossa ja seurakunnassa, jossa papisto ei ole muita hurskaampi tai parempi? Täytyy tunnustaa, että opetus kirkosta Kristuksen ruumiina jää rippikoulussa aika vähälle. Tai ainakaan 15-vuotias ei saa aiheesta kovin suuria kicksejä.

Millä keinoin saisimme välitettyä ajatuksen siitä, että me kaikki kirkollisveronmaksajat olemme yksi ja sama kirkko? Jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja osallistua keskusteluun.

Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: “Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: “Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen.

Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. 19 Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.

Taas yksi kesken jäänyt elämä.
Taas yksi uuden elämän ihme.
Sattuivat samaan päivään.
Voiko elämä jäädä kesken.
Vai onko se tarkoitettu
juuri sen mittaiseksi
kuin se on.
Vaellus päättyy.
Pääsemme kotiin.

Onko meillä oikeutta kysyä.
Ja jos on,
niin miksi kukaan ei vastaa.
Itkuisia silmiä.
Kukaan ei vastaa.
Se on ihmisen paikka.
Vaienneen Jumalan edessä.
Näin jälkeen päin ajatellen,
eihän se Jumala ole, joka vaikenee,
vaan minä, niiden ihmisten edessä.
Olisi kyllä kieli, jolla lohduttaa
vaan onko sitä lupa käyttää.

Sitä vaikenemista kutsutaan
uskonnonvapauslaiksi.