Johanna Elo

Eilen oli mukava päivä, sillä meille oli illalla järjestetty kihlajaisjuhlat tänne vierastalolle. SLS:n Addiksessa olevat lähetit kokoontuivat juhlistamaan lihapadan ja kakkukahvien ääreen. Meille laulettiin ja pidettiin puheita. Lahjojakin saatiin! Hauska juhla!

Tänään juhlittiin ainakin täällä Etiopiassa muslimien ramadan-kuukauden päättymistä. Kuulemma siitä oli ympäri maailmaa vähän kiistaa, milloin kyseistä juhlapäivää pitäisi viettää. Täälläkin vasta eilen illalla varmistui tieto, että seuraavana päivänä olisi kansallinen vapaapäivä. Kuulemma ramadanin päättyminen riippuu jotenkin kuun asennosta ja näkyvyydestä ja sitä mukamas ei saa tietää ennen kuin edellisenä iltana kuun asennon perusteella. Selitys tosin kuulostaa vähän ontuvalta nykytekniikan aikana, joten ehkä siinä on taustalla jokin toinenkin selitys.

Itse pidin tänään kuitenkin juhlapäivästä huolimatta ihan työpäivän opettaen suomalaiselle lähettipariskunnalle, Matti ja Anna-Kaarina Palmulle tietokoneen käsittelyä. Mun piti mennä heidän luokseen taksilla, ja olin ajatellut, että teillä ei ole ruuhkaa vapaapäivän takia. Olin väärässä. Keskustaan päästyäni matka katkesi valtavaan ihmismassaan. Taksit eivät enää kulkeneet joten yritin päästä läpi kävellen.

Muslimijuhlijat olivat kuitenkin täyttäneet kuusikaistaisen kadun tupaten täyteen noin kilometrin pituiselle matkalle. Väkeä oli kymmeniä tuhansia. He olivat levittäneet rukousmattonsa kadulle vieri viereen ja valmistautuivat rukoushetkeen. Lisäksi näytti siltä, että muslimien lisäksi kaikki kaupungin kerjäläiset olivat myös tulleet yhtä aikaa kaduille. Todennäköisesti muslimit juhlapäivänään antavat kerjäläisille auliisti almuja. Kerjäläiset hyökkäilivät kymmenen hengen ryhminä autojen tuulilaseihin kiinni, anova ilme kasvoillaan.

Ruuhkan takia mun oli pakko kääntyä takaisin, sillä en päässyt edes kävellen ihmismassan läpi. Sivukadulta löysin lopulta kalliimman yksityistaksin (yleensä kuljen kimppataksilla), jolla pääsin perille Palmujen luo kiertoreittiä.

Eniten tästä reissusta jäi harmittamaan se, että mulla olisi ollut kamera mukana, ja rukoilevista muslimeista olisi saanut tosi hienon kuvan. Kymmenien tuhansien ihmisten joukossa olin kuitenkin ainoa “vääräuskoinen” ja ulkomaalainen, eivätkä muslimit olisivat välttämättä tykänneet valokuvauksesta. Lisäksi pelkäsin tungoksessa ryöstäjiä, jotka olisivat äkkiä
voineet napata kamerani. Ainutlaatuinen kuva jäi siis ottamatta.

Huomenna keskiviikkona on viimeinen työpäivä. Torstain ja perjantain pidämme sitten vapaata ja käymme luksushotelli Sheratonin uima-altaissa uimassa. Perjantai-iltana alkaa piiitkä matka takaisin kotiin.

Selvisimmepäs viimeinkin Metusta tänne Addikseen. Paluumatka kesti vähän odotettua pidempään, sillä lentokoneen radio oli hajonnut ja kone lähti muutaman tunnin myöhässä. Lisäksi teimme ylimääräisen parin tunnin pysähdyksen Dembidollo-nimisessä paikassa. Saimme siis opetella afrikkalaista odottamista. Ei ollut mihinkään kiire… Kahdeksalta aamulla lähdimme matkaan ja olimme perillä kuudelta illalla. Ei mikään huono aika 600 km:n lentomatkaan… Perille päästyämme kävimme Vexin kanssa syömässä läheisessä Arcobaleno-ravintolassa maittavan kolmen euron kynttiläillallisen. Nyt taas jaksaa!

Pari viikkoa Metussa elellessäni ehdin sairastaa kerran ruokamyrkytyksen, joka vei voimat muutamaksi päiväksi. Kiikuttelin näytettä lääkäriklinkikan labraan, mutta mitään ei löytynyt, joten ameebaa tai giardiaa ei tullut onneksi taudin mukana. Kuluneella viikolla ehdin kyllä tehdä vähän töitäkin. Pari päivää olin hiippakunnan toimistolla opettamassa atk-juttuja ja tein yhden haastattelun. Atk-hommat alkaa jo väsyttää, välillä sitä huomaa opettavansa sellaista, mistä ei ole ihan varma onko siitä mitään hyötyä loppujen lopuksi. Yhtenä päivänä näytin, hiippakunnan presidentin (eli piispan) sihteerille, miten hän voisi suunnitella itselleen Publisher-ohjelmalla hääkutsun. Tyttö kun on kohtapuoleen menossa naimisiin.

Synodin naistyöntekijän, Regina Hantikaisen kanssa kävimme parilla diakoniavisiitillä. Ensimmäinen vierailu suuntautui reumaa sairastavan vanhuksen luo. Vanhus asuu pienessä majassa, jossa ei ole edes saviseiniä, vain harvat riukuseinät, jossa on kymmenen sentin raot. Mummo on maannut sängyssään seitsemän vuotta pystymättä liikkumaan reumansa vuoksi. Monena yönä
hän on vain itkenyt, kun majassa on niin kylmä. Hänen lapsenlapsensa, Mulu pitää hänestä huolta, mutta hänkin alkaa jo väsyä ja rahat ovat vähissä. Pari viikkoa sitten Regina oli hankkinut mummolle reumalääkkeitä ja antanut rahaa, jotta Mulu voisi rakennuttaa heille paremman savitalon. Talorahat eivät ole vielä kokonaan kasassa, mutta Mulu oli jo ostanut kahdeksan kattopeltiä, jotka nyt toimittivat talon seinien virkaa ja pitivät pahimman viiman ulkopuolella, kunnes uusi talo on valmis. Reumalääkkeet olivat saaneet mummon sormet liikkumaan ja hän pääsi jo itse istuutumaan sängynreunalle – ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen! Myös uudet, lämpimät huovat Mulu oli ostanut. Vanhusparka näytti niin iloiselta.

Toinen vierailu oli yksinäisen vanhuksen luo, jolla ei ole ketään sukulaista hoitamassa häntä. Huoneessa, jossa hän asui, oli vain patja lattialla ja Reginan hankkima potta, ei mitään muuta. Siinä patjalla mummo makasi päivät pitkät, eikä päässyt ylös ilman apua. Hänen ainoa aarteensa oli häntä itseään esittävä valokuva, jonka Regina oli joskus ottanut. Ainoa turva mummolla on naapuri, joka käy viemässä hänelle ruokaa. Regina on yrittänyt käynnistää seurakunnan alueella vapaaehtoisuuteen perustuvaa diakoniaryhmiä, jotka pitäisivät huolta tällaisista orvoista vanhuksista. Toistaiseksi diakoniapuoli toimii kuitenkin vähän heikosti, kun siihen ei taida olla koko hiippakunnassa palkattua työntekijää.

Tänään siellä kynttiläillallisella (joka maksoi saman verran kuin esim. evankelistojen kuukausipalkka joissain seurakunnissa) mietin, miten voin edes verrata omaa elämääni etiopialaisten köyhien ihmisten elämään. Voiko niitä edes ajatella samana päivänä ilman että masentuu ihan totaalisesti. Suomessa kaikkien on mahdollista saada jonkinlaista tukea ja apua, ja on jotenkin paljon helpompaa jättää monet asiat yhteiskunnan hoidettavaksi. Sitä voi elää elämäänsä potematta huonoa omaatuntoa siitä, että on saanut niin paljon. Mutta miten sitä voisi elää ja toimia täällä, jossa ei tunnu olevan mitään sosiaalihuoltoa ja köyhiä ihmisiä on niin paljon enemmän ja itse olen täällä niin rikas…

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Iloisiakin asioita olen kyllä nähnyt. Haastattelin potentiaalista lehtijuttua varten Metun seurakunnan yhtä pappia, Girma Teferaa, joka kertoi seurakuntansa toiminnasta. Girman johtamassa kirkkopiirissä on vain kaksi palkattua työntekijää. Kaikki muu hoituu vapaaehtoisvoimin. Kaikilta seurakuntalaisilta on kyselty, mitä he haluaisivat tehdä seurakuntansa hyväksi. Erilaisia palvelutehtäviä on parikymmentä ja niiden avulla jokainen voi kantaa vastuuta seurakunnan toiminnasta.

Saimme viettää rentouttavan loman Langano-järven rannalla. Mökki jossa majailimme oli melkein kuin suomalainen kesämökki paitsi ilman saunaa. Talo sijaitsi hotellin alueella, joten siellä oli muitakin turisteja. Kuulimme ainakin venäjää, saksaa ja ameriikkaa paikallisen amharan lisäksi. Talon edustalla avautui ehkä puolen kilometrin pituinen hiekkaranta, jossa lauantaina loikoilimme auringossa.

Itseltäni jäi uimiset väliin pienen flunssan takia, mutta Vexi pulikoi ruskeassa suolajärvessä. Järven vesi oli alkaalipitoista eli liukasta kuin saippua, mutta samalla uimakelpoista, sillä bilharzia-loinen ei siinä viihdy.

Välillä kävimme bongailemassa järveltä lintuja, joista pelikaanin tunnistimme, mutta muiden lajien tunnistamiseen eivät biologiantaitomme riittäneet. Yksi iso lintulaji muistutti ehkä haikaraa… Myös strutseja ja yhden gasellin näimme viereisessä luonnonpuistossa, joka kyllä muuten oli sen verran karua, ettei siellä paljoa eläimiä ollut. Hienot maisemat kyllä ja kuumia lähteitä. Koko alue on joskus ollut vulkaanista ja maassa näkyy joka puolella pieniä kraatereita, jotka ovat syntyneet kun maassa oleva laava on pulppuillut. Ilmeisesti ilmiö liittyy jotenkin siihen, että alue on yhtä suurta hautavajoamaa (maantieteilijät selittäkööt).

Tässä tulee loman paras kohta: olen harrastanut jotain, mitä tapahtuu vain leffoissa: laukannut valkoisella ratsulla hiekkarannalla auringonlaskussa! Pitihän sekin kerran elämässä kokea!

Eilen kävimme vielä Langanolta n. 50 kilometrin päässä sijaitsevassa Wendo Gennetin “paratiisissa”. Se on karun ja kuivan alueen keskellä sijaitseva vihreä laakso vuorien välissä. Siellä on paljon kuumia lähteitä, joita hyödyntäen sinne on rakennettu uima-altaita. Hotellin allasalueella kävimme uimassa lämpimässä lähdevedessä palmujen katveessa. kyllä se ihan paratiisilta tuntui, varsinkin kun altaissa ei ollut muita uimareita ja saimme olla ihan kahdestaan! Eikä maksanut kuin 0,5 euroa! Uimisen jälkeen söimme vielä herkulliset kanawotit hotellin ravintolassa, jonka jälkeen suuntasimme takaisin kohti Addista.

Nyt yritän täällä Addiksessa parannella flunssaani ja samalla tehdä kirjoitushommia. Sunnuntaina lennän paikallisella lentokoneella kahdeksi viikoksi Mettuun, joka on ihan länsi-Etiopiassa. Siellä asuu muutama suomalainen lähetti ja kaipa olisi tarkoitus opettaa vähän mettulaisiakin. Vexi tulee myös Mettuun ensi viikon sunnuntain.

Eilen kiersimme tuntikausia kaupungilla Vexin kanssa ja katselimme myös sormuksia. Täältä ei kuitenkaan näytä saavan sileitä ja ohuita tavallisia sormuksia. Kaikki ovat liian paksuja ja useimmasta liikkeestä saa vain yhtä kokoa. Kyllähän ne voisi myös varmaan teettää, mutta en tiedä jaksaako. Ehkä hommaamme sormukset kuitenkin Suomesta.