Matkan viidestoista päivä

- Jumalanpalvelus paikallisten ympäröimänä, hiiriä, rhododendron- metsää, tutustuminen sherpakulttuuriin

Viime yönä tapahtui jälleen kauheita. Onnistuin valtavan epänaisellisella karjaisullani herättämään koko muun porukan. Heräsin näet siihen että hiiri tepsutteli kasvojeni päällä.

Aamulla pidimme ulkona paikallisten ihmetykseksi sunnuntaijumalanpalveluksen. He seurasivat vierestä kun veisasimme virsiä ja luimme päivän tekstejä. Lauloimme paljon reissun aikana myös ainoaa osaamaamme Nepalinkielistä hengellistä laulua nimeltä “Dhanjebad Jesu”. Yllätyksekseni kuulin jo yhden hindu-kantajamme laulelevan “halleluja Prabu” eli “halleluja Isä”. Siemenet itää… Pääsimme lähtemään liikkeelle jokapäiväisen rutiinin eli veden suodattamisen jälkeen, n. klo 8.30. Päivän kulku oli yli kilometri jyrkkää laskua. Matka meni vähän apeissa tunnelmissa. Porukka on jo vähän kyllästynyt paikallisiin eliölajeihin, yksipuoliseen ruokaan sekä vessoihin.

Puurajalle tullessamme löysimme itsemme upeasta Rhododendron -metsästä. Laskeuduimme yhä alemmas ja pian olosuhteet olivat kuin sademetsässä. Idylliä varjostivat iilimadot, joiden takia ei uskaltanut pysähtyä hetkeksikään. N. 20 minuuttia ennen perillepääsyä alkanut kaatosade pisti vipinää meidänkin porukkaan

Saavuimme litimärkinä Melamchigaoniin (2530 m), joka vaikutti tähänastisista paikoista parhaimmalta. Majatalossa oli yhdessä huoneessa kamiinakin, joten saimme märät vaatteemme kuivamaan. Tämä on oikea kylä, ei enää mikään turistikeskus. Illallisella saimme kokea sherpojen vieraanvaraisuuden, kun söimme hotellin yhteydessä olevassa ruokapaikassa, joka oli samalla yhden sherpaperheen koti. Seurailimme kun emäntä kokkaili meille perinteiseen tapaan: Puu-uuni oli lattianrajassa, ja emäntä istui lattialla sen ääressä. Pitkästä aikaa noudatimme täkäläistä kohteliaisuutta, että ruokaa ei jätetä vaan kaikki syödään vaikka kuinka iso annos olisi lautasella. Miikan vatsa paukkui taas kun hän söi muidenkin ylimääräiset ruuat.