Johanna Elo

Täällä Suomessa on kaikki niin erilaista. Kun pääsin kotiin, en oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Selailin postia luin Hesarin. Bussimatka lentokentältä keskustaan tuntui kummalliselta - aivan kuin jotain olisi puuttunut kun tie oli niin suora ja tasainen eikä kukaan tööttäillyt! Ehkä tänne taas joskus sopeutuu… Ruisleipä maistui paremmalta kuin muistinkaan!

Kaiken kaikkiaan matka oli aivan mahtava. Vielä melkein vuosi matkan jälkeen muistelen tapahtumia vähintään kerran viikossa. Pieni pala sydäntä taisi jäädä sinne.

Mitä sieltä jäi käteen? Huomasin, että vaikka Nepal on yksi maailman köyhimmistä kehitysmaista ja ulkoisesti maa vaikuttaa kaaosmaiselta, silti siellä voisi asua, elää ja tehdä työtä. Köyhyys ja Katmandun lika löi ensinäkemältä kasvoille. Paremmin kuitenkin jäi mieleen ne sadat matkalla vastaan tulleet hymyilevät kasvot. Ei ilo ole rahasta ja materiasta kiinni.

Jonkinlaisen kulttuurishokin koin Nepalissa. En järkyttynyt niinkään sikäläisistä oloista, vaan siellä alkoi miettiä pikemminkin suomalaista elämäntapaa, jossa jatkuvasti vaaditaan suorituksia ja kiirettä. Ulla ja Antti Harjunmaakin huomauttivat, että Suomessakin pitäisi olla sähkökatkos pari kertaa viikossa. Ehkä silloin ihmiset oppisivat keskustelemaan asioista keskenään.

Tarpeelliseksi koettuja juttuja trekkauksella:

Vietimme Nepalin matkastamme suuren osan Katmandun ulkopuolella. Tansen oli valtavan kaunis kaupunki, jota suosittelemme kaikille. Siellä ei ole turisteja - tosin ei liioin hostelleja joten majapaikka täytyy järjestää muulla tavalla.

Trekkaus eli vaellus on ehdoton must kaikille Nepalin kävijöille. Jos ei muuten niin ainakin päästäksesi hetkeksi näkemään kaunista Nepalin maaseutua. Suunnitellessamme vaellusta Suomesta käsin, oli hyvin vaikea miettiä mitä mukaan tarvitaan ja mitä ei. Moni meistä ei ollut koskaan vaeltanut edes Lapissa. Onneksi saimme luotua suhteita Nepalissa asuviin suomalaisiin, joilta sai hyviä neuvoja ja opastusta.

Itse vaelsimme siis 9 päivää, korkeimmillaan 4610 metrissä. Seuraavia asioita suosittelemme kaikille pitkän matkan vaeltajille:

Vesi:
Mekaaninen vedensuodatin on ehdoton. Jodi-tabletit eivät tapa kaikkia alkueläimiä ja saavat veden maistumaan pahalta. Keittäminen on hidasta eikä aina mahdollista. Kahdeksan hengen ryhmällemme riitti kaksi lainaksi saatua filtteriä, joilla pumpattiin juomavedet aamuin illoin. Vettä kuluu henkilön koosta riippuen 3-8 litraa päivässä. Kannattaa juoda paljon jos haluaa välttää päänsäryn.

Vaatteet:
- Hyvät vaelluskengät. Iilimatojen vuoksi kengissä on hyvä olla hieman vartta. Samasta syystä kannattaa jättää kotiin sellaiset kengät joissa on ilmanottoaukon tapaisia reikiä. Iilimadot menevät läpi tennissukastakin!

- Lämmintä vaatetta: pipo, kaulahuivi, hanskat, villapaita. Päivällä on lämmin, öisin kylmänkosteaa.

Muuta:
- Suolaa iilimatoihin - ehdoton valttikortti!

- Taskulamput joka iikalle.

- Telttoja ei tarvitse. Turisti- ja pyhiinvaellusreiteiltä löytyy kohtuulliset majatalot joista saa myös ruuat ja vettä. Makuupussi ehdottomasti.

- Kävelysauvat helpottavat kulkemista. Niitä saa myös Katmandusta

- Turistikartoista ei ole paljon apua vaelluksella. Ne eivät pidä lähellekään paikkaansa.

- Oppaat ja kantajat kokemattomille ja keskinkertaisille vaeltajille. Korkealla voimat vähenevät yllättävän nopeasti. Katmandusta löytyy sadoittain matkanjärjestäjiä. Luotettavaksi osoittautui käyttämämme Beyond the Limits -trekkaustoimisto. Vaellusjärjestelyt kannattaa tehdä paikan päällä.

Nepalin matkan 22. päivä

- Ehtoollisjumalanpalvelus ja vierailu Patanin sairaalassa sekä lento kohti kotia

Pesoset olivat toivoneet, että voisimme pitää suomenkielisen ehtoollisjumalanpalveluksen, kun oli kerrankin pappiskokelaita paikalla. Niin toimimme ja vietimme yhdessä messua, mikä varmasti oli tärkeä hetki suomalaisille läheteille, jotka joutuvat olemaan maassa kauan ilman jumalanpalvelusta omalla kielellä.

Jumalanpalveluksen jälkeen kävimme vielä hammaslääkäri Martti Pesosen johdolla Patanin sairaalassa kiertokäynnillä. Se oli siistin ja puhtaan oloinen suuri sairaala (300 vuodepaikkaa) - laitteet tosin olivat ymmärrettävästi aika vanhat.

Sairaalakierroksen jälkeen pakkailimme kamat kasaan, ja Martti heitti meidät jeepillä lentokentälle. Siitä alkoi lähes vuorokauden kestänyt matkustus kohti Suomea.

Nepalin matkan 21.päivä
- Vierailu nepalinkielisessä jumalanpalveluksessa ja kristityssä lastenkodissa

Mari-Sisko vei meidät aamulla Patan Church’in nepalinkieliseen jumalanpalvelukseen. Söimme Thamelissa ja jatkoimme siitä taksilla koillis-Katmanduun jossa sijaitsee kristityn nepalimiehen nimeltä Surach ylläpitämä lastenkoti.

Lapset olivat aivan ihania. He lauloivat meille hengellisiä lastenlauluja ja tanssivat upeasti musiikin tahdissa. Se liikutti tosi paljon kun näki miten onnellisia ja iloisia ne lapset olivat kovista koettelemuksista huolimatta. Lastenkoti oli täynnä toivoa ja mahdollisuuksia näille lapsille. Myös me lauloimme lapsille ja opetimme heille lauluja ja laululeikkejä, vaikka yhteistä kieltä ei paljoa ollut.

Orpokoti vierailu oli pysäyttävä ja liikuttava kokemus. Lastenkoti on niin hyvä mahdollisuus niille lapsille, että he voivat kasvaa turvallisessa ympäristössä ja heillä on toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Matkan kahdeskymmenes päivä
- Rafting eli koskenlasku - kauhua ja ihastusta

Tänään oli vuorossa koskenlasku Trisuli -joella. Mukana oli meidän matkaporukan lisäksi Pesosen Martti, Mari-Sisko, Pesosten nepalilainen ystävä sekä neljä diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijaa, jotka ovat täällä Nepalissa tekemässä opintoihin kuuluvaa harjoittelua. Kaikki meni hyvin ja mukavasti, kunnes saavuimme siihen kohtalokkaaseen koskeen, jossa toinen veneistä iskeytyi kalliota vasten ja kaatui jättäen matkustajat veden varaan. Seurauksena naarmuja, järkytystä ja painajaisunia.

Matkan yhdeksästoista päivä
- Tutustuminen ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroilla rahoitettuun karttaprojektiin ja shoppailua

Iltapäivällä suuntasimme Finmapin toimistoon kuulemaan tarkempia tietoja siitä, mihin suomalaisten antamat kehitysyhteistyömarkat menevät.

Finmap on yksityinen yritys, jolla on konttoreita eri puolilla maailmaa. Suomen ulkoministeriö on tilannut firmalta kehitysyhteistyörahoilla karttaprojektin jolla on tarkoitus kartoittaa koko Nepalin maa. Projekti on nyt kestänyt lähes 10 vuotta (alkoi 1992) ja sen budjetti on ollut vain n. 13,5 miljoonaa johtuen siitä että ulkomaisia asiantuntijoita on yritetty käyttää mahdollisimman vähän ja paikallista henkilökuntaa paljon.

Karttaprojekti alkaa olla Nepalissa jo lopuillaan. Projekti on pysynyt aikataulussaan ja budjetissaan hyvin. Jäljellä on vielä viimeisten karttojen siirtäminen sähköiseen muotoon. Että hyvin on kehitysrahat käytetty…

Finmapilta siirryimme Jukan asuntoon. Siellä pääsimme oikein suomalaiseen puusaunaan!

Matkan kahdeksastoista päivä
- Majoittuminen katolilaiseen hostelliin

Uusi Katmandun jakso alkoi taas. Aamulla lähdimme klo 7 Kakanista, jossa vietimme viimeisen vaellusyön. Ei yhtään olisi huvittanut lähteä Katmandun likaan, meluun ja saasteeseen täältä maaseudun ihanasta rauhasta ja kauneudesta, ja josta lähimmälle tielle on tuntien, ellei päivien kävelymatka. Jätimme kuitenkin maaseudun taaksemme. Ensin kävelimme kolmisen tuntia Melamchiin ja otimme sieltä bussin takaisin Katmanduun.

Bussimatka oli puuduttava kuten aina - 70 kilometrin matkaan kului yli neljä tuntia. Iloisen säväyksen antoi kun sain osan matkasta pidellä sylissäni ihanaa nepalivauvaa! Bussi oli taas ääriään myöten täynnä - osa matkustajista istui taas katolla - ja meillä oli istumapaikat. Kun sitten bussiin tuli vanha nainen sylissään vauva, annoin katseellani ja eleilläni ymmärtää että voin kyllä pidellä vauvaa niin naisen on helpompi matkustaa, kun hänellä ei ollut istumapaikkaa.

Matkan seitsemästoista päivä
- Yhteenotto maolais-sissien kanssa ja vaellus Kakaniin

Eilen illalla saapuivat maolaiset. Illallisen aikana he asettautuivat majatalomme pihaan ja vaativat isäntäväeltä ruokaa ja majoitusta. Me saimme olla illan aikana rauhassa, mutta koska porukalle ei ollut tarpeeksi täkkejä, he olivat vieneet osan kantajien ja oppaiden peitoista itselleen. Ruuasta ja majoituksista he eivät maksaneet majatalon pitäjille, vaan majataloa ylläpitävä pariskunta joutui maksamaan 10 000 rupiaa “avustusta” maolaispuolueelle. Summa vastaa nepalipoliisin vajaata puolen vuoden palkkaa.

Tänä aamuna maolaiset tulivat jututtamaan meitäkin. He tunkeutuivat huoneisiimme kun olimme valmistautumassa päivän vaellukseen ja alkoivat kysellä, mitä mieltä olemme heistä, heidän puolueestaan ja kommunismista. He vaativat myös meiltä 10 000 rupian “avustusta”. Pekka toimi puhemiehenä ja sanoi ettei meillä ole penniäkään rahaa, sillä olemme maksaneet koko vaelluksen etukäteen ja kaikki rahamme ovat Katmandussa. Emme myöskään halua ottaa mitään kantaa maolaisuuteen, koska olemme vain tyhmiä turisteja emmekä tiedä mitään heidän politiikastaan. Sen jälkeen aseistetut maolaissotilaat alkoivat muuttua epäluuloisiksi. “Don’t you like me? Don’t you like the maoists?” he kysyivät aseet kädessään. Mitäs siihen vastaat…

Kun sanoimme ettei meillä ole rahaa, heille olisi kelvannut kameramme, jopa mukana ollut kitara. Yritimme olla mahdollisimman ymmärtämättömän oloisia - ei heidän huonosta englannista paljoa selvää saanutkaan - ja yritimme päästä porukasta eroon. Saimme kamat pakattua ja lähdimme kävelemään majatalolta poispäin maolaisten seuratessa perässä. Tilanne oli aika uhkaava, vaikka huomasimmekin että moni maolais-sotilaiden kantamista aseista oli vain yhteen hitsattuja putken pätkiä eivätkä aseita ollenkaan. Mutta yksikin toimiva ase riittää.

Hätistelimme kantajat edellemme, etteivät tavaramme jäisi maolaisten käsiin, ja lähdimme vaeltamaan samalla kun oppaamme jäi neuvottelemaan maolaisten kanssa. Viimein Thakur oli saanut neuvottelut päätökseen ja juoksi meidät kiinni. Hän kertoi joutuneensa maksamaan maolaisille 1000 rupiaa “avustusta”. Hän oli saanut maksustaan jopa kuitin siltä varalta että matkan varrella tulisi toisia maolaisporukoita vaatimaan lisää rahaa. Kuitti säästäisi meidät tulevilta “lahjoituksilta”.

Maolaiset harjoittavat kylissä juuri edellä mainitun kaltaista pelottelutaktiikkaa. Jos heitä vastustetaan, ihmisiä joskus katoaa salaperäisesti… Maolaisia kannatetaan pelon takia, mutta osittain myös siksi, että he lupaavat parantaa kylien ja kyläläisten asemaa ja lupaavat parempia aikoja. Kyläläiset tarttuvat lupauksiin, koska valtiovalta ei ole koskaan luvannut heille mitään vaan jättänyt heidät oman onnensa nojaan.

Maolaisten on helppo pitää valtaa juuri maaseudun pikkukylissä. Siellä ei ole poliisia tai armeijaa hidastamassa maolaisten toimia - tai jos on ollutkin niin pienen kylän poliisi on aika heikoilla, kun kymmeniä maolaisia astuu tantereelle. Monista kylistä poliisit ovatkin siirtyneet suurempiin asutuskeskuksiin ja käyvät pienemmissä kylissä vain päiväseltään, sillä maolaiset tekevät iskuja poliisiasemille yleensä öisin.

Matkan kuudestoista päivä

Laskeuduimme ensin parisataa metriä alas laaksoon ja nousimme 700 m laakson vastakkaista rinnettä. Saavuimme Tarkeghyangiin lounaalle - jälleen vieraanvarainen ja mukava paikka. Lounaan jälkeen pelasimme oppaan ja kantajien kanssa näppikoronaa, joka on nepalilainen perinnepeli. Sen jälkeen kiersimme kylässä ja tutustuimme buddhalaistemppeliin, josta opas vei meidät jonkun paikallisen perheen kotiin maistelemaan paikallista viiniä. Viini oli itse asiassa aika hyvää! Valmistustapa vain oli aika erikoinen: litran kannuihin lastattiin ruskeaa hirssi-mömmöä, joka oli ilmeisesti jollain lailla käynyttä. Sen päälle kaadettiin lämmintä vettä, joka valuu mössön läpi kannun pohjalle. Sitten vaan juodaan pillillä varovasti valmista viiniä kannun pohjalta. Systeemi maistui ihan puolikuivalle valkoviinille - toisin kuin Ghoptessa tarjottu “viini” joka oli jotain ihan muuta.

Oli mukava tutustua paikallisiin asumuksiin. Sherpojen rakennustyyliin kuuluu että yksi seinä on koristeltu kauniilla puuornamenteilla joiden keskellä on buddhalaisalttari. Alttarilla on koristeita, buddhapatsas, usein Dalai Laman kuva sekä valokuvat edesmenneestä hallitsijaparista. Huonekaluja ei juuri ole paitsi makuulaveri sekä pari pitkää ja kapeaa, n. 20 cm korkeaa pöytää. Lisäksi on matala kamiina jonka ääressä emäntä istuu lattialla ja kokkaa. Nainen ei juuri lieden äärestä poistu vieraiden läsnäollessa. Mies tarjoilee ruuan. Isäntäväki itse syö viimeisenä.

Matkan viidestoista päivä

- Jumalanpalvelus paikallisten ympäröimänä, hiiriä, rhododendron- metsää, tutustuminen sherpakulttuuriin

Viime yönä tapahtui jälleen kauheita. Onnistuin valtavan epänaisellisella karjaisullani herättämään koko muun porukan. Heräsin näet siihen että hiiri tepsutteli kasvojeni päällä.

Aamulla pidimme ulkona paikallisten ihmetykseksi sunnuntaijumalanpalveluksen. He seurasivat vierestä kun veisasimme virsiä ja luimme päivän tekstejä. Lauloimme paljon reissun aikana myös ainoaa osaamaamme Nepalinkielistä hengellistä laulua nimeltä “Dhanjebad Jesu”. Yllätyksekseni kuulin jo yhden hindu-kantajamme laulelevan “halleluja Prabu” eli “halleluja Isä”. Siemenet itää… Pääsimme lähtemään liikkeelle jokapäiväisen rutiinin eli veden suodattamisen jälkeen, n. klo 8.30. Päivän kulku oli yli kilometri jyrkkää laskua. Matka meni vähän apeissa tunnelmissa. Porukka on jo vähän kyllästynyt paikallisiin eliölajeihin, yksipuoliseen ruokaan sekä vessoihin.

Puurajalle tullessamme löysimme itsemme upeasta Rhododendron -metsästä. Laskeuduimme yhä alemmas ja pian olosuhteet olivat kuin sademetsässä. Idylliä varjostivat iilimadot, joiden takia ei uskaltanut pysähtyä hetkeksikään. N. 20 minuuttia ennen perillepääsyä alkanut kaatosade pisti vipinää meidänkin porukkaan

Saavuimme litimärkinä Melamchigaoniin (2530 m), joka vaikutti tähänastisista paikoista parhaimmalta. Majatalossa oli yhdessä huoneessa kamiinakin, joten saimme märät vaatteemme kuivamaan. Tämä on oikea kylä, ei enää mikään turistikeskus. Illallisella saimme kokea sherpojen vieraanvaraisuuden, kun söimme hotellin yhteydessä olevassa ruokapaikassa, joka oli samalla yhden sherpaperheen koti. Seurailimme kun emäntä kokkaili meille perinteiseen tapaan: Puu-uuni oli lattianrajassa, ja emäntä istui lattialla sen ääressä. Pitkästä aikaa noudatimme täkäläistä kohteliaisuutta, että ruokaa ei jätetä vaan kaikki syödään vaikka kuinka iso annos olisi lautasella. Miikan vatsa paukkui taas kun hän söi muidenkin ylimääräiset ruuat.

Matkan neljästoista päivä
- Majoittuminen Ghopten “hotelliin”. Hengittäminen helpottuu alas päin tullessa

Tänään oli pisin vaelluspäivä. Herätys oli kuudelta, ja pääsimme lähtemään kahdeksan maissa. Alku oli jyrkkää nousua Laurebina Passille, jonka 4610 metriä oli reissun korkein kohta. Sitten laskeuduttiin reilusti alaspäin, ja loppumatka mentiin ylämäki-alamäki meiningillä. Matka oli rankka mutta maisemat upeat. Alussa takanamme nousi lumihuippuinen vuorijono, ja laskeutuessamme ihailimme ympärillä kohoavia puuttomia vuorenrinteitä kukkaloistossaan. Jyrkkiä rinteitä lukuunottamatta maisema oli paikoin kuin Skotlannin nummilta. Oli mukava lähteä aikaisin aamulla liikkeelle, jolloin ilma oli vielä aurinkoinen ja maisemat näkyivät. Iltapäivällä täällä pilvet nousevat korkeammalle niin ettei seuraavaa polunmutkaa aina erota.

Matkan määränpää oli Ghopte, 3430 metriä. Alas tullessa hengittäminen alkaa helpottua mutta kivikkoinen rinne oli vaikea laskeutua. Amerikkalaiseen turistikarttaan oli merkitty Ghopten kohdalle “hotelli”, joten odotin vähän salaisissa haaveissani, että pääsisin lämpimään suihkuun - tai edes jonkinlaiseen suihkuun. Tosiasiassa saimme makeat naurut, kun väsyneinä saavuimme “hotellille” alkuillasta. “Hotellihuoneet” olivat ovettomia, 150 cm leveitä syvennyksiä, joissa ei siis ollut muuta kuin patjat. Lautalattian välistä näkyi multainen maa ja “hotellin” pitäjät olivat juopuneenoloisia poikamiehiä. Vesi maistui petroolille vielä suodattamisenkin jälkeen ja vessa oli aika karmea. Päivän matka meni kuitenkin ihan hyvin. Tauti alkaa olla menossa ohi mutta väsyttää tosi paljon.